Kadehdin niitä ihmisiä, jotka eivät mieti liikoja. Heillä on elämän perusarvot usein hyvinkin selviä; töitä tehdään, että saa rahaa elämiseen ja perhe itsessään (siis naimisiinmeno ja lasten hankinta) ovat itseisarvoja. Ihmiset, jotka pystyvät tekemään mitä työtä tahansa, eivätkä määrittele itseään työnsä kautta, ovat mielestäni tietämättään hyvin onnekkaita.
On selkeästi olemassa myös ihmisiä, joille jonkin tietyn ammatin tai tietyn aseman saavuttaminen on itseisarvo. Heillä on intohimo tehdä jotain tiettyä juttua, riippumatta siitä, miten järkevää se on tai miten paljon siitä maksetaan. Tuo intohimo tiettyyn työhön saattaa useinkin mennä heillä jopa ihmissuhteiden edelle. Tiedän kuuluvani itse tähän ryhmään. Vaikka olenkin onnellinen silloin, kun saan toteuttaa itseäni unelmieni työssä, en voi sanoa että se tekisi minusta ihmisenä sen onnellisempaa. Päinvastoin, useinkaan ei ole oikeasti mahdollista tehdä suoraan sellaista työtä, joka täysin vastaisi koulutusta ja intohimoa. Silloin on vaarana turhautuminen. Koska työ ja ammatti ovat tällaisilla ihmisillä niin suuri osa omaa identiteettiä, sitä saattaa luulla olevansa onneton, vaikka oikeasti onkin vain työssään hieman tyytymätön. Oman itsensä ja identiteettinsä määritteleminen sen työn kautta tai sen perusteella, mitä tekee, on siis melko vaarallista.
Aika paljon helpommalla sitä selviäisi, kun olisi vain mennyt lukion sijasta vaikka kauppikseen. Niin sitä elelisi nyt onnellisena kaupan kassana tai myyjänä jossain eikä liikoja miettisi. Olisi varmaan jo naimisissa ja asuisi omakotitalossa. Ehkä olisi jo pari lastakin. Kenties se kaikki tuntuisi juuri oikealta ja siltä, että näinhän sen pitikin mennä.
Sen sijaan sitä asuu vuokralla opiskelija-asunnossa, tekee neljää eri freelance-työtä ja miettii, minne hakisi ensi kesänä kesätöihin. Parisuhderintamalla on kyllä tapahtunut kosinta ja nimettömässä kiiltelee sormus, mutta mitä se papin aamen siihen suhteeseen kuitenkaan lopulta vaikuttaa? Vastaavassa tilanteessa helpompi ihminen olisi vain onnellinen ja suunnittelisi innoissaan satuhäitä. Minä taas mietin tällä hetkellä lähinnä sitä, että koko häät voisi jättää väliin ja siirtyä suoraan häämatkalle. Sulhanen on kylläkin elämäni rakkaus ja voin rehellisesti sanoa, että sillä elämänalueella minua on kyllä onnistanut. Mutta entäs sitten tämä muu elämä?
Parin vuoden päästä taskussa on akateeminen tutkinto, ja sitten töitä etsiessäni voin miettiä, että kannattiko se. No, ainakin silloin tietää saavuttaneensa jonkun unelmansa, saaneensa elämässään jotain valmiiksi.
Sitä odotellessa...
p.s. Mistä sitä tietää, mitä ihminen lopulta elämässään haluaa?
Kommentit