Televisiosta tuli äsken elokuva Spanglish eli suomeksi Käännöskukkasia. Elokuvassa käsiteltiin pettämistä aika sympaattisella tavalla, joka melkein sai minutkin tuntemaan myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan. Kukaan hahmoista ei ollut varsinaisesti pahis tai ällöttävän kuvottavan niljakas pettäjätyyppi. Hämmentävä elokuva siitä syystä. Minä pidän tietystä mustavalkoisuudesta, että jotkut asiat ovat vain vääriä tai pahoja ja ihmiset jotka tekevät niitä ovat inhottavia. Ärsyttää, kun pahiksista tehdään sympaattisia.

Eniten inhottaa se, että periaatteessa pystyn jopa ymmärtämään tuossa elokuvassa kuvatunlaista ihastumista. Että vaikka on parisuhteessa, jos ei siitä pidä huolta voi olla että tulee joku toinen, joka tarjoaakin jotain, mitä ei omalta kumppanilta saa. Että aina ei voi valita sitä, kehen ihastuu. Ennen kaikkea ymmärrän sen, miten paljon aikaa, läheisyyttä ja rakkautta kahden ihmisen välillä vaaditaan, että kukaan muu ei koskaan voisi vaikuttaa kiinnostavalta. Että ennen kaikkea se on myös päätös, että haluaa olla toisen kanssa vaikka ei olisi aina niin kivaakaan.

Spanglish-leffassa ei kuitenkaan kukaan ollut ns. moraaliton ja kusipäinen pettäjä, joka olisi tehnyt jotain jonkun kanssa tai rakastunut johonkin toiseen vain siksi, että haluaa pelailla pelejä ja leikkiä toisten tunteilla. Sellaista pettäjää onkin paljon helpompi inhota. Minun mielestäni suurin osa pettäjistä kuuluu juuri tähän kategoriaan, valitettavasti. Vaikka suurin osa pettäjistä varmaan itse tunteekin olevansa vain olosuhteiden uhri tai jotain muuta bullshittia, jolla on helpompi perustella itselleen ja kumppanilleen se, miksi pettää.

Hyvät elokuvantekijät, olkaa hyvät ja pitäkää pahikset pahiksina ja hyvikset hyvinä älkääkä menkö sekoittamaan rooleja keskenään. Osa elokuvan taikaa on se, että katsoja saa samaistua hyviksiin ja paheksua pahiksia. Emme me halua samaistua niihin pahiksiin.