Auts. Kävin eilen shoppailemassa ja pankkitiliini tuli aika iso lovi, rahaa meni yli oman vuokraosuuteni..! Ostin mustan polven yli ulottuvan villakangastakin, kunnolliset, lämpimät ja kerrankin käytännölliset talvikengät sekä pasminahuivin ja baskerin. Vaikka ostokseni olivat kerrankin todella käytännölliset ja niin ajattomia, että pystyn varmasti pitämään niitä monta talvea, en voi mitään sille että hiukan kirpaisee. Olen miettinyt sitä, mikä siinä toisaalta kirpaisee; ennen olisin pystynyt silmää räpäyttämättä tuhlaamaan yhtä paljon eikä olisi tehnyt edes kipeätä. Mistä siis yhtäkkiset omantunnon tuskat?
Ehkä se on sitä, että kun on opiskelija, ei pitäisi pystyä ostamaan niin paljon kaikkea kivaa. Pitäisi syödä makaronia ja tölkkihernekeittoa ja nähdä nälkää. Toisaalta, olen lähes näännyttänyt itseni työn teolla. Ei ole ollut aikaa kuluttaa rahaa, joten sitä on kertynyt. Sen takia toisaalta teenkin töitä, että ei tarvitse aivan nälässä elää. Takit ja kengät ovat muutenkin sellaisia asusteita, jotka minusta pitää olla kunnolliset ja joissa ei pidä säästellä.
Ehkä koen jotenkin syyllisyyttä siitä, että olen näköjään valmis satsaamaan itseeni aika isojakin summia, mutta esimerkiksi hyväntekeväisyyteen en varmasti olisi valmis laittamaan yhtä isoja summia. Miksi ihmeessä? Olisin tullut varmasti toimeen korkeakorkoisillakin talvikengilläni ja vanhalla untuvatakilla, mutta halusin silti uutta. Sama summa olisi voinut riittää jonkun lapsiparan koulunkäyntimaksuihin varmaan vuodeksi jossain Aasiassa. Olisin ehkä voinut auttaa sillä tulvan uhreja Turkissa.
Täytyykö itse kärsiä ollakseen parempi ihminen? Eli pitäisikö olla vähemmän itsekäs ja tyytyä vanhoihin vaatteisiin tai ostaa halvalla kirpputorilta. Silti luulen, että en olisi ollut valmis antamaan läheskään koko summaa hyväntekeväisyyteen. Toisaalta olin valmis tuosta vain luopumaan rahoista saadakseni itselleni jotain. Eikö itsekkyydelläni ole mitään loppua?!
Nyt kun olen sopivasti rangaissut itseäni ja onnistunut saamaan itselleni megahuonon omatunnon, onkin aika miettiä, miksi en soisi itselleni tätä. Olen itse omalla työlläni saavuttanut rahani, joten miksi en voisi hyvällä omalla tunnolla kuluttaa sitä itseeni. En edes shoppaile kovin usein tai yleensä käytä siihen niin järkyttäviä summia. Toiset ihmiset kuluttavat surutta paljon suurempia summia itseensä ja paljon turhempiinkin asioihin. Miksi en siis alitajuntani mukaan ole ansainnut tätä, miksi oikein rankaisen itseäni? Miksi saan kauheat morkkikset joka kerta, kun ostan itselleni jotain kivaa?
Jos nyt menen ja lahjoitan huomattavan osan rahoistani johonkin hyväntekeväisyyteen, ostanko sillä itselleni paremman omantunnon? Voiko parempaa omatuntoa ylipäätään ostaa?
Ehkä se on sitä, että kun on opiskelija, ei pitäisi pystyä ostamaan niin paljon kaikkea kivaa. Pitäisi syödä makaronia ja tölkkihernekeittoa ja nähdä nälkää. Toisaalta, olen lähes näännyttänyt itseni työn teolla. Ei ole ollut aikaa kuluttaa rahaa, joten sitä on kertynyt. Sen takia toisaalta teenkin töitä, että ei tarvitse aivan nälässä elää. Takit ja kengät ovat muutenkin sellaisia asusteita, jotka minusta pitää olla kunnolliset ja joissa ei pidä säästellä.
Ehkä koen jotenkin syyllisyyttä siitä, että olen näköjään valmis satsaamaan itseeni aika isojakin summia, mutta esimerkiksi hyväntekeväisyyteen en varmasti olisi valmis laittamaan yhtä isoja summia. Miksi ihmeessä? Olisin tullut varmasti toimeen korkeakorkoisillakin talvikengilläni ja vanhalla untuvatakilla, mutta halusin silti uutta. Sama summa olisi voinut riittää jonkun lapsiparan koulunkäyntimaksuihin varmaan vuodeksi jossain Aasiassa. Olisin ehkä voinut auttaa sillä tulvan uhreja Turkissa.
Täytyykö itse kärsiä ollakseen parempi ihminen? Eli pitäisikö olla vähemmän itsekäs ja tyytyä vanhoihin vaatteisiin tai ostaa halvalla kirpputorilta. Silti luulen, että en olisi ollut valmis antamaan läheskään koko summaa hyväntekeväisyyteen. Toisaalta olin valmis tuosta vain luopumaan rahoista saadakseni itselleni jotain. Eikö itsekkyydelläni ole mitään loppua?!
Nyt kun olen sopivasti rangaissut itseäni ja onnistunut saamaan itselleni megahuonon omatunnon, onkin aika miettiä, miksi en soisi itselleni tätä. Olen itse omalla työlläni saavuttanut rahani, joten miksi en voisi hyvällä omalla tunnolla kuluttaa sitä itseeni. En edes shoppaile kovin usein tai yleensä käytä siihen niin järkyttäviä summia. Toiset ihmiset kuluttavat surutta paljon suurempia summia itseensä ja paljon turhempiinkin asioihin. Miksi en siis alitajuntani mukaan ole ansainnut tätä, miksi oikein rankaisen itseäni? Miksi saan kauheat morkkikset joka kerta, kun ostan itselleni jotain kivaa?
Jos nyt menen ja lahjoitan huomattavan osan rahoistani johonkin hyväntekeväisyyteen, ostanko sillä itselleni paremman omantunnon? Voiko parempaa omatuntoa ylipäätään ostaa?
Kommentit