Pekka Jylhän näyttely "Valon pesä" Wäinö Aaltosen museossa on erittäin kunnianhimoisesti toteutettu ja paikoin varsin hätkähdyttäväkin kokonaisuus. Monet Jylhän teoksista ovatkin sitä mittakaavaa, että ihan pieniin tiloihin ne tuskin mahtuisivatkaan.

Jylhän näyttely herätti minussa erittäin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kokonaisuus oli hyvin hallittu, mutta toisaalta jotkut teoksista olivat niin eri tyyppisiä että ei ehkä voida puhua yhdestä suuresta kokoanisuudesta vaan useasta pienemmästä. Jylhä liikkuu mielenkiintoisesti perinteisen kuvanveiston ja nykytaiteen ja installaatioiden mainingeissa. Hänen teoksissaan on jotain äärimmäisen oivaltavaa, ajatuksia herättävää, eettisesti arveluttavaa ja toisaalta jopa hiukan mautonta ja kitschiä. Teokset eivät avaudu ehkä ihan ensinäkemällä täysin ja jäivät jotenkin kaihertamaan mieltä ja mietityttämään. Näyttelyssä olisi toki olut saatavilla myös kirjallista materialia, jossa taiteilijan omin sanoin teokset olisi selvitetty melko aukinaisiksi. Itse kuitnekin mieluummin jätän sellaiset ensin lukematta ja panostan lähinnä siihen ensivaikutelmaan ja tuntemuskiin, joita teokset minussa herättävät. Niinpä tässä esittämäni tulkinnat ovatkin minun omaa tulkintaani, eivätkä kenenkään toisen ajatuksia.

Teoksessa "Maailmansarja" (2005, ruostumaton teräs, maalattu pronssi, pronssi, alumiini) on ensinäkemältä sarja suurikokoisia ja värikkäitä ilmapalloja, jotka on kiinnitetty seinälle. Värit ovat hyvin pastelliset ja jopa äitelät eikä teos juuri avaudu minulle. Olin yllättynyt, kun tajusin että pallot on tosiaan raskaista metalleista tehty, ne vaikuttavat seinällä niin painottomilta ja ilmavilta.

"Puhdas omatunto" (täytetty jänis, kristalli, vaijeri) vuodelta 2007 taas todella järkytti kun näin sen ensimmäisen kerran. Tiesin näyttelyyn tullessani että nähtävillä olisi täytettyjä eläimiä, mutta en ollut osannut varautua aivan tämän kaltaiseen teokseen. Katosta roikkui valtavan paksu kristallinen helminauha, johon suurikokoinen täytetty metsäjänis on ikäänkuin "hirtetty" kaulastaan. Jänis roikkuu vetelän näköisenä sellaisessa asennossa, että mielestäni ei jää epäselväksi, että kyse on kuolleesta eläimestä. Kristallinauha kimaltelee ja kiiltelee ihanan kauniin turhana ja ylellisenä ja jäniksen eloton, liikkumaton ruumis joka roikkuu ilmassa asettaa jokseenkin hätkähdyttävän vastapainon kristallille. Ensin tietysti vanhana eläinihmisenä suutuin jäniksen puolesta ja surin sen kamalaa kohtaloa. Sen jälkeen ymmärsin, että teos on varmasti tarkoitettu hyvin yhtieskuntakriittiseksi. Kenties taiteilija haluaa herätellä katsojan ymmärtämään, miten paljon ihmiset tappavat eläimiä aivan turhan takia, esimerkiksi turkeiksi. Jälkikäteen sain kuulla myös, että näitä jäniksiä ei ole tapettu taidetta varten vaan taiteilija on saanut jäniksennahat metsästäjiltä. Toisaalta heräsi myös absurdi mielikuva ja ajatus, että jänis on nousemassa tai sitä nostetaan taivaisiin; että se pääsee taivaaseen koska sillä on niin puhdas omatunto. Toisaalta teoksen nimi saattaisi myös kysyä katsojalta, onko tällä puhdas omatunto. Tämä oli näyttelyn hätkähdyttävin teos. Toisaalta se saa myös ajattelemaan kuolleiden eläinten käyttämistä taiteessa eettiseltä kantilta, vaikka taiteilijan omatunto olisikin puhdas jänisten hengen suhteen.

Samassa huoneessa jäniksen kanssa on myös muita jänistöitä, jotka eivät jostain syystä enää hätkähdytä yhtä paljon nähtyäni edellä kuvailemani jäniksen. Niissä jänikset vaikuttavat hyvin eläviltä ja jopa inhimillisiltä; vaikka ne tietysti ovatkin aivan yhtä kuolleita kuin katosta roikkuva jäniskin. Seuraavaksi kummastelin "Pilvi" -teosta (sekatekniikka, 2007). Kyseessä on kokonainen seinällinen suhteellisen rumia vaaleiksi maalattuja suurikokoisia röpeliäisiä möykkyjä, jotka muistuttavat pursuilevia polyuretaanikokkareita. Ei millään muotoa kaunista, eikä edes ajatuksia herättävää. En kiellä, etteikö teos olisi varmasti erittäin vaikea tehdä ja toteuttaa, ja varmasti taiteilija on siinä teknisesti oikein hyvin onnistunut, mutta ainakaan siinä tilassa jossa se nyt oli esillä teos ei mielestäni oikein toiminut.

"Vavisten ja kunnioittaen" (2005, täytetty jänis, lasi, moottori, maito) taas on valkea metsäjänis, joka on istuvassa asennossa ja pitelee käpälissään pyöreätä lasilautasta tai vatia, jossa on maitoa. Jänis vapisee ja tutisee kuin jonkin suuren ja pelottavan edessä. Tässäkin jostain syystä minulla heräsi jatus jumalasta; ehkä jänis on uhraamassa maitoa jumalalle, tai kenties se on pelokkaasti ja varovasti kiittämässä jumalaa siitä. Tai kenties se on pyytämässä sitä lisää. Tässä teoksessa jänis tuntuu olevan ihmisen symboli ja se esittäytyy perin inhimillisenä. Jänis näyttää mahdottoman nöyrältä ja säälittävältä jonkin suuren edessä. Kenties se suuri onkin ihminen, ehkä katsoja itse?

Toinen teos, joka laittoi myös miettimään asioita, on "Tahtoisin ymmärtää" (2000-01, täytetty jänis, ruostumaton pumppu, teräs). Teoksessa on suuren suuri pyöreä metallinen vaakatasossa oleva vati tai malja, joka on vedellä täytetty. Jänis on altaan äärellä ihmettelevän näköisenä. Kun teosta kiertää, valo heijastuu eri tavoin eri kulmista vadin kiiltävästä pohjasta. Tässäkin tulee mieleen, että jänis on tullut hyvin suurten kysymysten eteen. Kenties jänis miettii maailman kaikkeutta, avaruutta, jumalaa - selvästi kuitenkin jotain jänistä ja ihmistä suurempaa.

"Pissoire" -teoksessa (2001, alumiini, vesi, moottori) taas Jylhä on selvästi Marcel Duchampin jalanjäljillä. Jylhän pisuaari vain ei ole mikään mikä tahansa käytetty pisuaari, kuten Duchampin, vaan erittäin taidokkaasti ja viestoksellisesti muotoiltu esine. Se on kiinnitetty seinään, puhtaan valkoinen ja täynnä vettä. Se muistuttaa toiselta puolelta selkeästi kallan kukkaa. Jylhällä on selkeästi muoto ja sen taju hallussaan, vaikka hän monin paikoin teoksissaan onkin varmasti tietoisesti lähestynyt ns. hyvänmaun rajaa ja kitschiä. Kenties hän tekee sen tietoisesti saadakseen katsojan ajattelemaan ja miettimään ns. hyvän maun rajoja.

"Lyhdyn kantaja" (täytetty jänis, peilipallo) jänis taas onkin itse ikään kuin profeetan tai näkijän roolissa. Tai kenties jumalan. Jänis on puoli-istuvassa asennossa ja kannattelee nenänsä päällä peilistä tehtyä discopallon näköistä palloa, joka pyörii.. Huone on täysin hämärä ja muuten tyjä, sen kesiköön asetettu jänis on jotenkin pysäyttävän näköinen ja pallon pyöriminen saa aikaan todella kauniit heijastukset huoneen seinille. Välittömästi mielessä herää ajatus universumista ja maailman kaikkeudesta sekä liikkuvasta tähtitaivaasta. Kenties jänis ei olekaan niin mitätön ja pieni olento kuin miltä se aiemmissa teoksissa kenties vaikutti.

"Uskon suureen suunnitelmaan, sarjasta Turun tauti" (2007, ruost.teräs, polyuretaani, vaijeri) taas herättää humoristisesti ajattelemaan Turun kaupungin kuuluisaa rakennuspolitiikkaa. Teos on suuressa korkeassa huoneessa ylös seinälle sijoitettu valtavan kokoinen musta moukari, joka on ilmiselvästi moukaroimassa museota. Loistavaa kiritiikkiä museoinstituutioita kohtaan, mutta kertoo samalla myös Turun kyseenalaisesta historiasta kaiken kauniin ja vanhan purkajana.

Teoksessa "Härän taivas" (brasilialaisen härän nahka, köysi, ruost. teräs) kiteytyy mielestäni koko Jylhän hienovarainen kritiikki eläinten käyttämisestä ihmisten turhuuksiin. Teos on härän taljasta tehty suuren suuri nahkalaukku tai pussukka, joka on nostettu seinälle roikkumaan. Tosiaan, eläimen taivas taitaa olla ironisesti ajatellen se, että se päätyy ihmisen turhuuden vuoksi kuolemaan. Sen omalla elämällä ei ole ihmiselle mitään itseisarvoa, vaan ihmiset käyttävät sumeilematta eläimiä ainostaan omien pinnallisten nautintojensa välineenä ja samalla haaveilevat taivaspaikasta.

Näyttely jätti ristiriitaiset ajatukset. Taiteilija on selkeästi hyvin lahjakas, mutta jotkut teokset vain eivät nousseet samalla tasolle toisten teosten kanssa. Mieluummin olisin karsinut teoksia vähän rankemmalla kädellä ja laittanut ainoastaan ne "helmet" esille.