Humanistisella alalla ärsyttää se, että kaikki on pelkkää käsitteiden pyörittelyä ja määrittelyä ja aiempaan tutkimukseen pohjautuvaa kertausta. Uudet innovatiiviset teoriat tai päätelmät ovat kerta kaikkiaan harvinaisia; jos joku yrittääkin sanoa jotain uutta ja mullistavaa, löytyy ainakin 20 muuta humanistia jotka kieltävät kaiken perustellen sanomansa esimerkiksi Hallilla, Freudilla, Lacanilla tai jollain muulla suurella ja kuuluisalla, joka keksi sanoa jotain nerokasta joskus kauan sitten. Oma ajattelu on ikään kuin pannaan laitettu. Minusta se toisaalta sotii koko humanismin lähtökohtaista, perustavaa laatua olevaa ajatusta vastaan. Miten tähän on tultu?

Toisaalta on varmaan syvällistä ja hienoa, että nyt muutaman vuoden yliopiston penkkejä kulutettuani tiedän koko joukon hienoja teorioita ja tutkijoita, osaan etsiä ja käyttää tutkimustyössä kirjallisia lähteitä, osaan kirjoittaa ympäripyöreätä ja pohdiskelevaa tekstiä vailla päätä ja häntää, osaan jäsentää sanottavani rakenteellisesti hienolla tavalla ja muuta vastaavaa. Tämä varmaankin epäilemättä on ollut yliopiston tavoitteenakin koulutuksessani.

Mikä on ollut oma tavoitteeni? Olen halunnut oppia kuvataiteesta ja visuaalisesta kulttuurista mahdollisimman paljon. Kuitenkin olen törmännyt siihen, että varsinainen taide jää kaiken sen mahtavan, mahtipontisen ja pölyttyneen teorian alle. Teoriaa on niin paljon että sen edessä sokeutuu helposti, ei enää näe taidetta teorioilta, vaikka taide pitäisi olla nimenomaan tutkimuksen lähtökohtana, eikä teoria. Olen toivonut, että työllistyisin joskus kuvataiteen ja kulttuurin pariin joko hallinnollisiin tehtäviin, museoalalle (näyttely, tiedotus tai opetuspuolelle), opetustehtäviin, kriitikoksi tai kulttuuritoimittajaksi. Osa näistä tavoitteistani ja uratoiveista on muuttunut matkan varrella paljonkin. Humanistin pitäisi olla eräänlainen Jack of All Trades, jokapaikan höylä ja yleismies Jantunen, joka taitaa humanistisen perinteen ja teorian lisäksi niin pienet remontti- ja rakennushommatkin. Lisäksi pitäisi puhua seitsemää kieltä ja olla pienimuotoinen tietokoneguru, joka taitaa niin taitto-ohjelmat kuin kuvankäsittelynkin. Lisäksi pitäisi olla tilannetajuinen, ihmisten kanssa toimeen tuleva ja kaikin puolin miellyttävä tyyppi. Ennen kaikkea pitäisi olla hyvin verkostoitunut ja omistaa laajan suhdeverkoston. Myös projektihallinnasta ja johtamiskokemuksesta tai tietotaidosta on paljon hyötyä nykyajan pätkätyöhelvetissä rämpivälle pienelle humanistin alulle. Tätä vaadittavien taitojen listaa pohtiessani en voi olla ihmettelemättä, onko tällaisia renessanssimiehiä tai -naisia enää olemassa? Voiko kukaan hallita tuota kaikkea? En minä ainakaan.

Lisäksi pitäisi olla siinä mielessä kilpailukykyinen ja markkinointihenkinen, että ei pitäisi kynttiläänsä vakan alla ja olisi liian vaatimaton. Olen huomannut, että nuorempia opiskelutovereitani ei ainakaan liika vaatimattomuus vaivaa, pikemminkin luullaan osaavansa enemmän kuin oikeasti osataankaan. Omaa osaamista ja tietämystä pikemminkin nykyään amerikkalaiseen malliin korostetaan ja liioitellaankin, oli se osaaminen sitten todellista tai kuviteltua. Näiden nuorten ja häikäilemättömien kiipijöiden kanssa pitää olla tarkkana, ettei jää jalkoihin.

Tällä hetkellä ahdistaa myös se, että vaikka ensimmäiset opiskeluvuoteni elin huumassa siitä, että olen vihdoinkin löytänyt oman alani, olen tajunnut että alani sisällä on suurinpiirtein 1000 ja 1 erilaista mahdollisuutta tulevalle uralle. Tähän väliin ilkeämielisimmät ja realistisimmat voivat huutaa pientä ylimielistä nautintoa tuntien, että se jos humanisti ylipäätään saa jotain työtä, on jo lottovoitto. Varmaan niin onkin, että suurin osa päätyy jollekin tietylle ihan vain sattuman kautta, sen vuoksi että sattui saamaan jonkun työpaikan.

Uskon vakaasti siihen, että melkein kaikkea pitää kokeilla, ennen kuin tietää sopiiko se itselle vai ei. Tällä tavalla olen jo hieman muuttanutkin kuvaani useammasta työstä ja työpaikasta. Leikittyäni pienimuotoisesti kuvataidekriitikkoa olen tullut siihen tulokseen, että olen kriitikoksi liian kiltti. Vaikka näen jonkun taiteilijan taiteesta mikä siinä on vikana, mikä mättää ja mihin taiteilija on kompastunut, olen liian kiltti ihminen sanomaan sitä. En haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. Koitan löytää huonostakin taiteesta jotain hyvää ja keskityn mieluummin taiteilijan hyviin kuin huonoihin puoliin. Tämä kiltteys ei ole kriitikolle sopiva ominaisuus. Lehtimaailmasta olen muutenkin huomannut sen verran, että se on aika pitkälle sisäpiirin "piiri pieni pyörii" -juttua. Siihen, saatko kuinka paljon ja kuinka suuria juttuja tai arvosteluita julkaistua, eivät suinkaan vaikuta välttämättä kirjoitustaidot, osaaminen tai innostus, vaan valitettavasti myös hyvin pitkälle se, miten hyvissä ja läheisissä väleissä sattuu olemaan lehden johdon kanssa. Ikävä tosiasia ja ehkä riskaabelia sanoa se näin julkisesti, mutta näin se vain on. Nämä pienet havaintoni kriitikon ja toimittajan työstä ovat ainakin toistaiseksi lamaannuttaneet kiinnostukseni kyseisiä töitä kohtaan, vaikka kirjoittamista rakastankin yli kaiken.

Museomaailmassa käytännön osaaminen ratkaisee ehkä kaikkein eniten. Kaikki ne asiat, joita opetetaan yliopistossa todella vähän tai ei ollenkaan. Niitä taitoja oppiakseen on tehtävä välillä suoranaisia uhrauksia ja yksinkertaisesti oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toistaiseksi olen ollut kielitaitoni vuoksi (kullanarvoinen ominaisuus humanistille) erittäin haluttua tavaraa museomaailmassa, mutta en ole vielä tositaiseksi päässyt kovinkaan vaativiin tehtäviin. Olen huomannut, että jollei ole erityislaatuista kielitaitoa tai rautaista kokemusta museotyöskentelystä, ilman suhteita on lähes mahdotonta saada ylipäätään minkäänlaista työtä museosta. Erityisesti kunnallisella puolella suhteet tuntuvat (valitettavasti)olevan hyvin merkittäviä. Rakastan jollain tavalla museoita paikkoina; pidän niiden pysähtyneestä, hiljaisesta ja rauhallisesta ilmapiiristä, takahuoneiden ummehtuneesta hajusta ja aarteita notkuvista varastoista. Jos jotakin; haluaisin oppia enemmän museotyöskentelystä. Miten järjestetään näyttely käytännössä? Teoriassa tiedän sen jo, enää puuttuu se käytännön tietotaito. Miten suunnitellaan museopedagogiikkaa ja tehdään näyttely kävijöille mielenkiintoiseksi? Toistaiseksi en ole päässyt tämänkaltaisiin tehtäviin käsiksi lukuisista hakuyrityksistäni huolimatta, mutta en aio antaa sen lannistaa minua. Olen koettanut kaksi kertaa pyrkiä museologiaa lukemaan sivuaineena, toistaiseksi turhaan. Viime kerralla jäin pisteen päähän aloituspaikasta, ja se jos mikä harmitti, erityisesti kun tentti perustuikin tenttikirjojen sijasta lähes mielipidekyselyihin. En kuitenkaan aio luovuttaa, vielä minä sinnekin pääsen.

Opettajan työ kuuluu sarjaamme "pakko kokeilla". Ennen kuin olen sitä kokeillut, en voi tietää varmaksi sopiiko se minulle vai ei. Jälleen kerran on tiedossa sivuaineen pääsykoe, tällä kertaa pedagogisten opintojen sivuainekoe tai paremminkin soveltuvuuskoe. Aion mennä sinne suurella mielenkiinnolla, haluan itsekin tietää sovellunko opettajaksi vai en. Tiedän, että tutkimuksen teosta pidän todella paljon, ja voi olla että tulen joka tapauksessa jäämään jatko-opiskelijaksi jossain vaiheessa. Tutkijaksi en kuitenkaan usko silti päätyväni.

Kaiken kaikkiaan olisi todella mahtavaa jo valmistua ja päästä johonkin oikeaan työhön oikeasti käsiksi. Minua raastaa se, että kaikki se, mitä tulevaisuudelta haluan, on jossain hamassa tulevaisuudessa ja kaikki elämässäni tuntuu olevan "sitten kun" eikä "nyt kun". Minä haluaisin elää tässä hetkessä, olla "nyt kun", mutta en kerta kaikkiaan vain osaa.