Kello on puoli kolme yöllä. Yritin nukahtaa turhaan parin tunnin verran, joten nousin vähän ennen yhtä ylös pyörimästä. Unettomat yöt ovat jotenkin jänniä, minuutit matelevat ja aika pysähtelee aivan eri tavalla kuin päivällä.

En tiedä unettomuuteni syytä; se voi olla täysikuu tai se, että näin viime yönä painajaista. Painajaisessa olin menossa ilmeisesti hammas- tai silmälääkäriin. Paikka oli jokin vanhahko monikerroksinen rakennus, jonka porraskäytävässä aloin kiivetä yläkertaa kohti, ilmeisesti vastaanotto oli siellä. Yhtäkkiä portaissa alkoi lojua ruumiita, kuolleita ihmisiä. En sinänsä säikähtänyt niitä hirveästi, päätin vain kääntyä takaisin. Samassa kuulin kuinka ulko-ovi kävi jossain portaiden alapäässä ja joku tai jokin lähti tulemaan kovalla töminällä ylöspäin. Tiesin, että se oli se paha, mikä oli vastuussa niiden portaissa lojuvien ihmisten kuolemasta. Tajusin, että ainoa keino olisi mennä vain portaita ylöspäin, ja nopeasti, ennenkuin portaita ylös kapuava paha saisi minut kiinni. Niin sitten juoksin paniikissa portaita ylöspäin, ruumita oli koko ajan enemmän ja enemmän ja lopulta oli pakko tallata niiden yli. Paha saavutti koko ajan, se tuli perässäni yli-inhimillisellä nopeudella. Näin edessä valkoiset lasiovet, joiden takana oli pimeä käytävä. Syöksyin ovista käytävään ja suoraan siinä vastapäätä olevaan vastanottohuoneeseen. Ehdin juuri ja juuri sulkea oven takanani ja piiloutua aivan oven viereisseen nurkkaan, kun kannoillani rientänyt paha jo tuli perässäni käytävään. Se sytytti käytävään valot, ja pysähtyi oveni taakse. Ensin ovi oli aivan normaali, tavallinen ovi. Paha raotti ovea ja minä yritin olla hengittämättä, tiesin että se haluaa minut ja etsii minua. Paha sulki oven ja lähti kävelemään kaikuvin askelin pitkin käytävää. Yhtäkkiä ovi muuttui lasioveksi, ja paha syöksähti suoraan takaisin oven taakse. Silloin minä näin, miten se katsoi suoraan oven läpi ja kyyristyi aivan alas, ollen samalla tasolla kuin minäkin. Jotenkin tiesin jääneeni kiinni ja juuri kun luulin, että sydämeni hyppää rinnasta, heräsin.

Painajainen oli niin elävä ja pelottava, että muistan sen kuin elokuvan vieläkin. Oli kuin se olisi ollut todellisuutta, aivan kuin olisin joutunut keskelle kauhuelokuvaa. Katselin viikonloppuna yksin kotona ollessani Uhrilampaat, jossa näkyi melko lailla samannäköisiä ruumiita kuin unessanikin. Joudun ensi keväänä myös leikkaukseen, jonka pitäisi olla ihan pikkujuttu ja periaatteessa sen voisi tehdä paikallispuudutuksessakin, mutta minä haluan nukutuksen. Ensimmäinen ajatukseni uneni nähtyä oli, että tämä oli jokin ennusuni, huono enne, mikä varoitti minua menemästä leikkaukseen. Kerroin tämän miehekkeelleni, ja tämä lähinnä nauroi ja sanoi, että tuskin se nyt mikään enne oli, olen vain katsonut liikaa kauhuelokuvia.

Tänä syksynä olen nähnyt hämmästyttävän paljon painajaisia. Niistä elävimpänä on tämän unen lisäksi jäänyt mieleeni uni, jossa olin käymässä parhaan ystäväni, lapsuudenkaverini luona. Hän oli ensin aivan tavallinen ja kaikki oli niin kuin yleensäkin, oli mukavaa ja leppoisaa, juotiin teetä ja rupateltiin. Yhtäkkiä kaveri muutuikin pelottavaksi demoniksi, joka otti jonkinlaisen kiinalaisen kissapedon muodon. Tilanne oli jälleen kerran hyvin uhkaava, mutta tilanteessa oli joku tai jokin, joka suojeli minua, eikä minulle voinut tapahtua mitään pahaa. Muutenkin tapahtumien saama käänne oli niin absurdi, että tajusin unessa näkeväni unta. Ystäväni on innokas kissaihminen, ja tästä syystä varmaan hän muuttui kissapedoksi. Mielenkiintoista on, että tämä ystävä on siskoni lisäksi varmaan ainoa ihminen maailmassa, kenen kanssa minulla ei ole varmaan ikinä ollut pienintäkään riitaa ja jonka kanssa on tässä maailmassa kerta kaikkiaan helpoin tulla toimeen. Tuskin koskaan on edes mitään negatiivista tullut tästä henkilöstä mieleeni. Miksi siis yhtäkkinen demonisuus? Olen miettinyt, mistä nämä painajaiset nyt yhtäkkiä juontavat juurensa, mutta en ole keksinyt selitystä. Tiedän, että oli virhe katsoa Uhrilampaat ja sitä edellisenä viikonloppuna Veren vangit. Minkäänlaisen kauhun katsominen ei näköjään sovi minulle.

Ehkä syy unettomuuteen onkin juuri se, että alitajuisesti pelkään näitä painajaisia..? Mene ja tiedä. Mielenkiintoista olisi sen sijaan se, mitä Freudin setä tai joku muu (viisaampi) sanoisi näistä unista... ;)

Perun puheeni talven inhoamisesta. Nyt välillä kun oli ihanaa ja valkoista, pehmeää, narskuvaa lunta ja kunnolla pakkasta, tuntui hyvältä. Tänään meni plussan puolelle, satoi vettä ja sain kahlata sohjossa ja vedessä. Tuli pimeää. En minä talvea vihaa, vaan sellaista säätä. Harmi vain, että Turku tarjoilee yleensä nimenomaan juuri sellaista säätä talvella, säestettynä suoraan mereltä puhaltavalla myrskytuulella.