Hyvää joulua! On jouluaatto, tarkalleen ottaen aatonaaton ja aaton vastainen yö ja kello on 02:11 juuri tällä hetkellä. Mies on linnottautunut väsäämään joululahjaani makuuhuoneeseen tällä kertaa ja minulla on sinne pääsy kielletty... Mitä ihmettä se mahtaa oikein siellä näpertää? Miehellä meni jo eilen tuntitolkulla aikaa tuohon salaperäiseen näpertelyyn. Hän varjelee sitä kuin valtion salaisuutta. Mies on kauppatieteilijä koulutukseltaan ja aivotyöläisen perikuva; jos hän näpertää nyt omin pikku kätösin jotainylläriä, ei ihmekään että siinä hiukan kestää. Kaikella rakkaudella ja viiden vuoden kokemuksella tämän totean... (Ette ikinä uskoisi, miten kamalan vaikeaa on saada kokoon esimerkiksi yksi työhuoneen kulmamallinen kirjoituspöytä... No okei, siinä oli ehkä huonot ohjeet...) Mitä ikinä hän sitten nyt touhuaakin, voin nyt jo sanoa, että tulen suuresti arvostamaan hänen näkemäänsä vaivaa. Hän on lahjani takia ravannut ensinnäkin kaupoilla harva se päivä, ja toisekseen nyt toteutusvaiheessa koettanut tuskaisesti väsätä sitä. Nyt kun olen nähnyt miten paljon mies panostaa minun lahjaani, iskee mieleeni pieni epäilys oman lahjani sisällöstä...
Ihanaa istua aloillaan jalat ylös nostettuina. Kaksi päivää olen höösännyt ja hössötellyt jouluruokien kanssa. Limput onnistuivat ja niistä tuli ihan hyviä, vaikka suhtauduinkin hieman varauksella kuminaan ja maltaat korvasin vehnäjauholla. Piparit onnistuivat kerrankin! Oli muuten aika hyvä taikina, ihan keittokirjasta löysin. Keittokirja on sellainen, joka on julkaistu ekan kerran 1908 eli resepti on sitten varmaan vanhaa perua... Tuli rapsakoita pipareita. Kaupan valmiiksi kaulittujen torttutaikinalevyjen kanssa ei varmaan kukaan, edes minä, voi epäonnistua. Ne ovat niin helppoja ja vaivattomia, että mietin ihmeissäni, kuka viitsii nähdä sitä taikinan väsäämisen vaivaa. Pullista tuli onnistuneita, vaikka väsyksissäni väsäsinkin epähuomiossa kokonaisen litran taikinan ja sain pakasteenkin pullaa täyteen. Tuli hyvä mieli, kun mies vei niitä papallensa joululahjaksi ja tämä oli kovasti tykännyt niistä. Piimäkakulle kävi aika köpelösti, fiksuna tyttönä kippasin sen suoraan uunista ylösalaisin sillä seurauksella, että kaakku meni horisontaalisesti kahtia. Nyt se näyttää siltä, kuin hevonen olisi sitä syönyt, mutta miehelle se näkyy kelpaavan silti.. Ei kai se ulkonäkö mitään makuun vaikuta. Puolukkajäädykkeen lopullista kohtaloa en tiedä vielä, mutta "raakana" tai jäätymättömänä se ainakin maistui tosi hyvältä. Tällä hetkellä uunissa on viimeinen projektini, jota väsään elämässäni ensimmäistä kertaa. Kyseessä on imelletty perunalaatikko, joka on sekä miekkosen että minun suurinta herkkua jouluruuista. Ihmeellinen tekotapa silläkin, perunasosetta täytyy tuntikaupalla vehnäjauhojen kanssa hauduttaa uunissa. Todellakin outoa. Mistä lyödään vetoa, että sekin resepti on syntynyt vahingossa; joku unohti perunasoseen uuniin ja hups, uusi klassikkoruoka on syntynyt. Mies saa hoidella 2,5 kg:n luuttoman harmaasuolatun kinkku-kankkunsa itse huomen aamulla.
Tämän jälkeen tajuan muuten äitiänikin hieman paremmin; miksi siitä joulusta on pitänyt repiä stressiä joka vuosi. Tulin siihen tulokseen tänä jouluna, että itse on kyllä ihan mukava tehdä niitä jouluruokia, jos se sattuu oikeasti huvittamaan, mutta ei siinä ole silloin mitään järkeä jos niitä tekee jostainihmeellisestä suorittamisen halusta. Kokkaaminen on aina minusta ollut hauskaa, mutta tänä jouluna siinä neljättä tuntia niitä pullia vääntäessäni huomasin, että kyllä nyt taisi olla pieni suorittamisen maku jutussa mukana. Huh, pois se minusta ensi vuonna! No, kaiken hössäyksen päätteeksi nautinkin jo lasillisen minttukaakaota. Siinä oli seassa Tallinnasta ostettua Baileysin uutta minttusuklaan makusta likööriä. Oli hyvää likööriä, mutta ei niin erikoista kuin kuvittelin. Minttukaakaoon oli kuitenkin ihan täydellinen likööri.
Joulustressauksen lisäksi nyt on ajatellut jotenkin sukulaisiakin entistä enemmän ja ei ole kivaa, kun on hiukan murheita heistäkin. Suku on pahin.
Nyt on tosiaankin sitten joulu. Mihin se koko vuosi niin äkkiä menikin? Ihan ihmeellistä. En ole koskaan tajunnut aikaa enkä pysynyt sen perässä. Kuusi nököttää jo olkkarissa, se on vielä koristelematta. Päätettiin, että huomenna ei poikkeuksellisesti mennäkään joulurauhan julistukseen, vaan koristellaan kuusi sillä aikaa kotona. Nyt se stressaus sai luvan loppua. Joulu saa tulla. Ihanaa.
Ihanaa istua aloillaan jalat ylös nostettuina. Kaksi päivää olen höösännyt ja hössötellyt jouluruokien kanssa. Limput onnistuivat ja niistä tuli ihan hyviä, vaikka suhtauduinkin hieman varauksella kuminaan ja maltaat korvasin vehnäjauholla. Piparit onnistuivat kerrankin! Oli muuten aika hyvä taikina, ihan keittokirjasta löysin. Keittokirja on sellainen, joka on julkaistu ekan kerran 1908 eli resepti on sitten varmaan vanhaa perua... Tuli rapsakoita pipareita. Kaupan valmiiksi kaulittujen torttutaikinalevyjen kanssa ei varmaan kukaan, edes minä, voi epäonnistua. Ne ovat niin helppoja ja vaivattomia, että mietin ihmeissäni, kuka viitsii nähdä sitä taikinan väsäämisen vaivaa. Pullista tuli onnistuneita, vaikka väsyksissäni väsäsinkin epähuomiossa kokonaisen litran taikinan ja sain pakasteenkin pullaa täyteen. Tuli hyvä mieli, kun mies vei niitä papallensa joululahjaksi ja tämä oli kovasti tykännyt niistä. Piimäkakulle kävi aika köpelösti, fiksuna tyttönä kippasin sen suoraan uunista ylösalaisin sillä seurauksella, että kaakku meni horisontaalisesti kahtia. Nyt se näyttää siltä, kuin hevonen olisi sitä syönyt, mutta miehelle se näkyy kelpaavan silti.. Ei kai se ulkonäkö mitään makuun vaikuta. Puolukkajäädykkeen lopullista kohtaloa en tiedä vielä, mutta "raakana" tai jäätymättömänä se ainakin maistui tosi hyvältä. Tällä hetkellä uunissa on viimeinen projektini, jota väsään elämässäni ensimmäistä kertaa. Kyseessä on imelletty perunalaatikko, joka on sekä miekkosen että minun suurinta herkkua jouluruuista. Ihmeellinen tekotapa silläkin, perunasosetta täytyy tuntikaupalla vehnäjauhojen kanssa hauduttaa uunissa. Todellakin outoa. Mistä lyödään vetoa, että sekin resepti on syntynyt vahingossa; joku unohti perunasoseen uuniin ja hups, uusi klassikkoruoka on syntynyt. Mies saa hoidella 2,5 kg:n luuttoman harmaasuolatun kinkku-kankkunsa itse huomen aamulla.
Tämän jälkeen tajuan muuten äitiänikin hieman paremmin; miksi siitä joulusta on pitänyt repiä stressiä joka vuosi. Tulin siihen tulokseen tänä jouluna, että itse on kyllä ihan mukava tehdä niitä jouluruokia, jos se sattuu oikeasti huvittamaan, mutta ei siinä ole silloin mitään järkeä jos niitä tekee jostainihmeellisestä suorittamisen halusta. Kokkaaminen on aina minusta ollut hauskaa, mutta tänä jouluna siinä neljättä tuntia niitä pullia vääntäessäni huomasin, että kyllä nyt taisi olla pieni suorittamisen maku jutussa mukana. Huh, pois se minusta ensi vuonna! No, kaiken hössäyksen päätteeksi nautinkin jo lasillisen minttukaakaota. Siinä oli seassa Tallinnasta ostettua Baileysin uutta minttusuklaan makusta likööriä. Oli hyvää likööriä, mutta ei niin erikoista kuin kuvittelin. Minttukaakaoon oli kuitenkin ihan täydellinen likööri.
Joulustressauksen lisäksi nyt on ajatellut jotenkin sukulaisiakin entistä enemmän ja ei ole kivaa, kun on hiukan murheita heistäkin. Suku on pahin.
Nyt on tosiaankin sitten joulu. Mihin se koko vuosi niin äkkiä menikin? Ihan ihmeellistä. En ole koskaan tajunnut aikaa enkä pysynyt sen perässä. Kuusi nököttää jo olkkarissa, se on vielä koristelematta. Päätettiin, että huomenna ei poikkeuksellisesti mennäkään joulurauhan julistukseen, vaan koristellaan kuusi sillä aikaa kotona. Nyt se stressaus sai luvan loppua. Joulu saa tulla. Ihanaa.
Kommentit