Viime perjantaina oli pitkästä aikaa vanha tyttöporukka koolla. Oli hauskaa pitkästä aikaa nähdä kaikkia, mutta toisaalta myös jollakin tavalla aika rankkaa. Én tiedä onko minun ongelmani se, että kyllästyn ihmisiin, vai mistä ihmeestä oikein on kyse, kun nämä vanhat kaverit ottavat päähän nykyään jo aika pieninä annoksina. Uudet opiskelukaverit, treenikaverit ja eräät muut vanhat kaverit taas puolestaan eivät aiheuta samankaltaisia allergisia reaktioita. Kyse on vanhoista opiskelukavereista, jotka ennen olivat hyvin läheisiä ja joiden kanssa ennen oli hyvin samalla aaltopituudella. Nykyään sitä yhteistä saa hakemalla hakea...

Neiti A:lla on taas sama mies kierroksissa kuin viisi vuotta sitten. Neiti A vaihtaa poikaystävää parin kuukauden välein ja siinä sivussa on suuri joukko baarituttavuuksia ja yhden yön hoitoja. Aina välistä neiti A "rakastuu" ja hän ei pysty silloin juurikaan puhumaan muusta kuin uudesta miehestään ja mudien pitäisi jaksaa innostua mukana viidennen sadannen kerran. Neiti A ei yleensä koskaan kysy, mitä muille kuuluu, sillä se ei oikeasti edes kiinnosta häntä. Neiti B on aina yleensä jostain pahalla tuulella ja känkkäränkkänä. Hänellä on aina asiat huonosti ja hän valittaa suurimman osan ajasta erinäisistä asioista. Huoletonta päivää ei ole eikä tule. Neiti C taas tietää kaikesta kaiken. Hän osaa, tietää ja ymmärtää kaiken aina paremmin kuin muut, eikä koskaan myönnä olevansa väärässä. Toisin sanoen neiti C kokee varmasti olevansa paljon fiksumpi kuin kaikki muut ihmiset. Neiti C.lle on hyvin tyypillistä väittää vaikka mustaa valkoiseksi, ja surullisinta on, että hän oikeasti uskoo, että musta on valkoista. Jos neiti C:lle pitkän harkinnan jälkeen erehtyy kertomaan, että on koko syksyn ollut masentunut, neiti C väittää vastaan, että : "Eiiii, etsä oikeasti ole masentunut, et sä edes olisi siinä nyt puhumassa jos sä oikeasti olisit masentunut.." Sen jälkeen neiti C pitää vartin luennon siitä, millaista on olla "Oikeasti masentunut".

Huokaus. Luulen, että menee taas hyvin, hyvin kauan, ennen kuin taas kaipaan näiden kavereiden seuraa... Mistä ihmeestä voi johtua, että samat kaverit olivat joskus niin mahtavia tyyppejä? Miksi tuntuu, kuin heillä olisi jäänyt levy päälle? Ehkä ei olisi niin huono vaihtoehto vain antaa asioiden mennä omalla painollaan ja antaa ystävyyden kaikessa rauhassa hiipua. Onko ystävyydessä tai sen ylläpitämisessä järkeä, jos toisen seura tuntuu kuluttavalta eikä ystävän seurassa oleminen enää tunnu hyvältä?

Lähipäivinä näen myös erään kauempana asuvan ystäväni, joka on tuntenut minut vauvasta asti. Hänen seuransa taas puolestaan tuntuu aina mukavalta ja hyvältä, eikä hän millään tavalla persoonana ärsytä. Päinvastoin, odotan tapaamistamme innokkaasti.

Voi olla että itse olen muuttunut jollakin tavoin niin radikaalisti muutamassa vuodessa, että sen takia jotkut ystävät, jotka puolestaan eivät ole muuttuneet, ovat alkaneet ärsyttää. Ehkä muutos on silti loppujen lopuksi vain hyvä asia?

P.S. Yllä on muuten vanhanaikainen pin-up -kuva, joka ei millään tavoin liity tähän aiheeseen. Erään teorian mukaan pin-up kuvat kehittyivät Art Nouveaun dekoratiivisten naiskuvien pohjalta. Seksikkäät valokuvat ja pornografinen valokuvaus sekä taide taas lopulta kehittyivät tämän teorian mukaan piirrettyjen ja maalattujen pin-up kuvien pohjalta. Teoria on mielestäni ihan ok muutamaa pointtia lukuunottamatta... Itse väitän, että maailman ensimmäinen "pin-up"-tyyppinen figuuri oli itseasiassa Willendorffin Venus-veistos, jonka katsotaan kuvaavan naispuolista jumalhahmoa, äiti Maata tai hedelmällisyyden jumalatarta. Minä väitän, että se saattaa hyvinkin runsaine muotoineen edustaa aikansa naisihannetta ja onkin kenties tarkoitettu miehisten silmien iloksi ja viisaria värisyttämään. Jo muinaisen Intian, Kiinan, Kreikan sekä Rooman alueilta löytyneet eroottiset kuva-aiheet osoittavat, että pornografia on kyllä keksitty jo kauan ennen Art Nouveauta. Miestaiteilijoilla on ollut silmää naiskauneudelle jo tuhansia vuosia ja nainen on alistettu objektin asemaan jo aika päiviä sitten. Vapautetaan siis Art Nouveau edes osittain tästä helmasynnistä, jossa sen suhteellisen siveät kaunottaret koetetaan yhdistää pornografiaan... Itse asiassa Art Nouveaun tarkoitus ei ollut esittää vaarallista ja kohtalokasta, seksikkäänä pidettyä naistyyppiä, vaan hyvinkin siveää ja ihanteellista naista. Naista, joka ei uskonut feminismiin ja joka viihtyi kodin kaunistuksena ja hengettärenä.. Tästä varsin sovinistisesta tarkoituksestaan huolimatta minä silti pidän Art Nouveausta. Pidän jopa pin-up kuvista, ne ovat nostalgisia.