Kuume on jo laskenut säällisiin lukemiin ja flunssa on nyt vasta toden teolla pukkaamassa päälle. Edelleenkin poden turhaan huonoa omatuntoa siitä, että en ole nyt sairaana ollessani kyennyt töihin, kyhäämään kesätyöhakemuksia tai rukkaamaan CV:tä,  enkä paneutumaan kouluhommiin. Kiroan kohta koko liiketalouden! Mikä ihmeen päähänpisto sekin oikein oli? Jos en ensi syksynä saa jotain muita, minua oikeasti kiinnostavia ja mielenkiintoisia sivuaineita, itken! Typerää että Turun yliopistossa kaikkiin mielenkiintoisimpiin humanistisen tiedekunnan sivuaineisiin on aivan järkyttävät pääsykokeet. Pyrkijöitä monta sataa ja aineisiin otetaan sisään joku 10 henkeä. On se niin väärin! Jos joku luuli, että se pyrkiminen loppuu siihen, että on päässyt sisään yliopistolle, on kyllä väärässä... *aivastus*

Ei, tästä ei ole tulossa mitään kipeän chin kiukuttelu- ja angstailukirjoitusta. Oli vain pakko hiukan purkaa ja lievittää stressiä, mitä on kerännyt turhaan kaikenmaailman asioista. Minulla tuollainen hetkellinen ongelmavyyhdin purkaus ja erittely auttaa kummasti stressin hallintaan. Se suhteuttaa ongelmat pienempiin, järkevämpiin mittasuhteisiin ja antaa lisää tilaa hengittää.

Itse asiassa kaikki on muuten tällä hetkellä oikein hyvin. Välit kavereihin ovat tällä hetkellä kutakuinkin kunnossa; erityisesti sen jälkeen kun päätin ettei minun tarvitse pitää kaikista piirteistä kavereissani. Työrintamalla (molemmissa töissä) pyyhkii aika kivasti, työ on aika mielekästä ja olen jopa saanut positiivista palautetta. Opiskeluissani olen tyytyväinen pääainevalintaani, tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni todella opiskelun/työn suhteen toteuttavani itseäni ja tiedän olevani aivan oikealla alalla. En anna enää edes tyypillisten "Ai, taidehistoriaa? Mutta onko teillä töitä ollenkaan?" -ihmettelyjen lannistaa itseäni. Uskon, että joka tapauksessa onnistun löytämään oman paikkani vielä.

Tämä kuumeflunssa on ensimmäinen sairastuminen aika pitkään aikaan, eli olen onneksi ollut suhteellisen tervekin. Olen kamppailulajiharrastuksen lisäksi harrastanut nyt paljon muutakin liikuntaa, joogasta aerobiciin, pilatekseen sekä circuit trainingiin. Oman kropan rääkkääminen ei ole milloinkaan tuntunut yhtä ihanalta, ilmeisesti liikunnan vaihtelevuus ja monipuolisuus on tehnyt minulle hyvää. Olen päässyt eroon ryppyotsaisesta vyötekniikoiden hiomisesta ja liikkumisesta on jälleen tullut hauskaa.

Isäni terveys on aiheuttanut nyt alkuvuodesta aika paljon huolta, mutta pahin on jo toivottavasti ohi. Hän on jo päässyt sairaalasta. Parisuhderintamalle puolestaan kuuluu oikein hyvää, vaikka otimmekin vakavasti yhteen alkuvuodesta. Aiheena oli kasvissyönti ja voiko sillä parantaa maailmaa vai ei... Oma rakas vaikutti hetken olevan susi lampaan vaatteissa, mutta nyt olemme jo saaneet tuon riidan sovittua. Tiedän, että aihe kuulostaa dramaattiselta ja naurettavalta parisuhderiidan aiheeksi, mutta koin vahvasti että toinen loukkaa elämänkatsomustani ja kaikkea mihin olen ikinä uskonut. Eli kyseessä oli mittakaavalla 1-10 ainakin 9 veroinen riita. Se on hassua, että kun se rakas kuitenkin on niin ihana, ja monessa suhteessa niin samanlainen, niin sitä jotenkin aina välillä järkyttyy kun huomaa miten erilainen toinen joissakin suhteissa on. Miten erillisiä silti lopulta olemme. Miten järkyttävän typeriä mielipiteitä toisella voi välillä olla! Sen hyväksyminen on välillä vaikeaa, mutta helpottuu, kun muistaa että toisella on varmasti ihan yhtä vaikeaa minun kanssani. Rakkaani on nyt muutaman päivän kotoa poissa, ja yhtäkkiä taas huomaa, miten ikävä onkaan. Rakkaus tuntuu olevan jotain jatkuvaa myllerrystä, jossa tosilleen vastakkaiset, täysin erilaiset osaset vuoroin vetävät toisaan puoleensa ja vuoroin loittonevat ja työntävät toisiaan pois päin.. Silti jokin kumma, maaginen vetovoima pitää ne yhdessä. Osaako joku fyysikko selvittää, mistä se johtuu? x)