En ole kirjoittanut kunnolla pitkiin aikoihin. Ensinnäkin en ole kirjoittanut sen vuoksi, että minulla ei ole ollut ns. "vieraille" tai tarkemmin ajatellen tutuillekaan ihmisille tänä kesänä juuri mitään sanottavaa tai annettavaa. Erään menneen tapauksen johdosta, josta olen täälläkin kirjoittanut, olen lisäksi ymmärtänyt internetin julkisuuden ja anonymiteetin aiheuttaman illuusion entistäkin selvemmin. Sitä voi kuvitella kirjoittavansa vaikka mitä nimimerkin suojissa ilman että kukaan tunnistaa. Tosiasia on, että jos kuka tahansa joka tuntisi minut eksyisi näille sivuille ja alkaisi lueskella niitä jostain kumman syystä oikein ajan kanssa, on luultavasti melkein mahdotonta olla tunnistamatta minua näistä kirjoituksista. En usko, että minua tunnistaisi minkään yksittäisen kirjoituksen perusteella, mutta varmasti jos viitsisi nähdä aikaa ja vaivaa niin joku tuttu tunnistaisi ihan varmasti. Olen myös paljon miettinyt sitä, mikä oikeus bloggaajilla on kirjoittaa niistä ihmisistä, jotka tavalla tai toisella, hyvässä tai pahassa, tai ihan muuten vain, liittyvät heidän elämäänsä. Sehän on ihan sama, kuin jos kirjoittaisi esimerkiksi lehden yleisönosastolle, mitä mieltä on läheisistään.

Jos joku on seurannut tätä blogia nimenomaan sen ajoittaisen henkilökohtaisuuden vuoksi, täytyy kyllä valitettavasti jatkossa tuottaa hänelle pettymys. Olen nimittäin päättänyt tästä eteenpäin suojella läheisiäni ja jättää heidät nettikirjoitteluni ulkopuolelle. Jos joskus kirjoitan jotain henkilökohtaista, sen on oltava minuun itseeni liittyvä asia ja siitä on osattava kirjoittaa niin, että siitä ei voi olla harmia kenellekään kenet tunnen.

Tämä kesä on menyyt nopeasti ohitseni niin, että en ole juurikaan siitä vielä ehtinyt nauttimaan. Töissä olen viihtynyt enemmän kuin olisin etukäteen osannut aavistaakaan. Olen jollakin tavalla viime aikoina, en tiedä onko se tänä vuonna yleisesti, viime keväänä tai tänä kesänä, muuttunut melkoisesti. Minulle on yhtäkkiä tullut omituinen erillisyyden ja irrallisuuden tunne kaikista ihmisistä elämässäni. Kaikista perheenjäsenistäni, ystävistäni ja rakkaistani. Ei ole kyse mistään sellaisesta, että olisin alkanut yhtäkkiä välittää heistä paljon vähemmän kuin ennen. Pikemminkin tilanne on monen kohdalla päinvastoin...

Minulle on tullut tunne, että en sinänsä tarvitse tai kaipaa yhtäkään heistä. Että voisin ihan oikeasti tästä vain muuttaa vaikkapa Italiaan ja elää siellä elämääni ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti, erityisesti ikävöimättä tai kaipaamatta ketään. Kuulostaa varmaan kauhean kylmältä, mutta en oikein osaa kuvata sitä tunnetta millään muulla tavoin. Yhtäkkiä olen nähnyt kaikki läheiseni jollakin tavalla eri silmin kuin aikaisemmin. Nähnyt heidät sellaisina kuin he oikeasti ovat, liittämättä heihin itse mitään odotuksia, olettamuksia tai mielipiteitä. Olen hyväksynyt heidät sellaisina kuin he ovat, ja nähnyt, että sinällään en _tarvitse_ heistä ketään. Pidän monista heistä, ja sinällään vaikka en tarvitse heitä, minusta heidän kanssaan on joskus mukavaa olla. Olen kuitenkin huomannut myös, että elämässäni on ollut joitakin ihmisiä, joista en oikeastaan edes pidä ja jollakin tavalla on helpottanut, kun olen ymmärtänyt että minun ei sinänsä tarvitsekaan olla heidän kanssaan tekemisissä yhtään enempää kuin itse haluan.

Tämä kuulostaa luultavasti muille siltä, kuin olisin vain kuluttanut aikaani turhaan miettimällä kaikkea kummallista. Itselleni tämä tuntuu kuitenkin jostain syystä valtavan merkitykselliseltä oivallukselta. Tänä kesänä on itse asiassa tapahtunutkin kaikenlaista, mikä on saanut minut miettimään asioita enemmän kuin ehkä vuosiin. Nämä mietinnät ovat puolestaan saaneet minut muuttamaan suhtautumistapaani ja asennoitumistani moniin asioihin ja ihmisiin...

Muuten, jollakin tasolla se, kun sanotaan että jos jotakin rakastaa oikein kovasti, on päästettävä se menemään, pitää paikkansa enemmän kuin ikinä uskoinkaan. Se irtipäästäminen riipaisee kovin syvältä; mutta kun on sen tehnyt, on helpompi itsekin hegittää...