Huomenna on taas erään järjestön hallituksen kokous. Olen itse ko. järjestössä aktiivisesti toiminnassa mukana, ollut jo vuoden. Viime vuonna kaikki näytti toimivan vallan mainiosti ja koko ryhmä pelasi hyvin yhteen. Kaikki olivat kaikkien kavereita ja oli hauskaa. Nyt on selvästi käynyt niin, että muutamat tyypit hallituksesta ovat alkaneet kaveeraamaan enemmän keskenään ja viettävät vapaa-aikaa yhdessä jne. Ihan kivahan se sinänsä, mutta naisilla se menee vain usein jollakin tavalla yli. Puhutaan muiden kuullen niistä omista jutuista, ja kun ei voidakaan kertoa kaikkea, vaietaan ja luodaan merkitseviä katseita sanotaan "mä kerron sitten myöhemmin". Nämä ns. klikit kuuluvat luonnollisena osana ryhmien toimintaan ja ryhmäytymiseen, tiedän. Silti se on ärsyttävää. Lähinnä se on ärsyttävää siksi, että minä en ole koskaan ollut hyvä ryhmäytymään. Olen ihan hyvä toimimaan ryhmässä, minulla on paljon ideoita ja usein saan muutkin innostumaan asioista. Tulen myös yleensä kaikkien kanssa toimeen. Minulta vain puuttuu se perinaisellinen halu saada siitä porukasta se yksi bestis, yksi, johon luottaa eniten ja jolle kertoa kaikki mitä ei muka voi muille kertoa ja jonka kanssa liittoutua. Kun jää kaikkien klikkien ulkopuolelle, sitä tosiaan tuntee itsensä helposti ulkopuoliseksi.

Tällä hetkellä minua ärsyttävät klikkien lisäksi kaverisuhteissa myös muunlaiset asiat. Niinkuin se, että jotkut kaverisuhteet eivät vain tunnu olevan ikuisia. Ihmiset muuttuvat niin paljon. Pahinta on, että toiset taas eivät tunnu muuttuvan lainkaan, tai jos muuttuvat, niin jollakin tavalla huonompaan suuntaan. TOisaalta ei haluaisi kokonaan menettää sitä tärkeää ihmistä, joka joskus olis käytännössä paras kaveri. Miten sitä nykyään voikin olla niin vähän yhteistä? Kummallakaan ei koskaan ole oikein aikaa nähdä toista. Muka. On aina kiirettä. Silti toisia kavereita molemmat ehtivät kyllä näkemään. Kuitenkin yritetään pitää jostain syystä ystävyyttä edelleen yllä, sovitaan treffejä joulukuun alkuun. Säälittävää. Kun tavataan, ei ole oikein muuta yhteistä juteltavaa, kuin viimeiset kuulumiset ja sen jälkeen siirrytäänkin paremman puutteessa muistelemaan vanhoja. Eikö olisi parempi toisaalta kuopata koko ystävyys? Pitäisikö antaa sen vain mennä?

Ehkä syy onkin vain minussa, minulla kun on aina tuntunut olevan aika hankalia ystävyyssuhteita. Toisaalta, kaikkein paras kaverini, jonka kanssa olemme tunteneet vauvasta asti, ei ole koskaan tuottanut minkäänlaisia hankaluuksia, vaikka olemmekin jo vuosikaudet asuneet eri puolilla Suomea.

Syksy tuntuu olevan myös pariskuntien (seurustelevien tai yhdessä asuvien) erojen aikaa. Yksi pitkään seurustellut kaveripariskunta erosi kuukausi sitten ja muutti erilleen. Nyt he ovat kuitenkin palanneet takaisin yhteen. Olin eilen käymässä yhdellä Bremerissä muutaman kaverin kanssa, ja samalla kun tämä toinen kaveri ilmoitti, että he ovat palanneet yhteen, ilmoitti toinen, että he ovat eroamassa. Tuntuu että syksyllä ihmiset paitsi muuttavat paljon, myös eroavat paljon. :D Hah, taas yksi syy lisää olla pitämättä syksystä! Toisaalta- onko se ero aina niin paha asia? On niin paljon pareja, jotka eivät vain kerta kaikkiaan sovi yhteen, ja joiden olisi paljon parempi erota. Pareja, jotka vain satuttavat jatkuvasti toisiaan. Eikö toisallta ole vain hyvä asia, että sellaiset toisilleen sopimattomat ihmiset päättävät erota? Omassa parisuhteessa tämä syksyn levittämä kaamos ja pieni kuolema ei onneksi ole näkynyt. Pitääpä koputtaa puuta!

Täytyy muuten koittaa jollakin tapaa aloittaa taistelu tämän syksyn ankeutta vastaan. Yhtenä päivänä huomasin, että kynttilät tuovat kummasti helpotusta tähän synkkyyteen. Pitäisi muutenkin huolehtia itsestä paremmin ja vähentää työntekoa. Olisi ihanaa ottaa aikaa vain itselle. Olisipa aikaa malata!