Nukahdin eilen heti Bridget Jones-elokuvan jälkeen jo 12 aikoihin. Se alkaa jo melkein vastata ns. normaalin ihmisen unirytmiä, mikä on minulle todella äärimmäisen harvinaista. Yöllä muistan nähneeni jopa unia (tosin en enää muista mitä niissä tapahtui) ja aamulla heräsin seitsemän aikaan pirteänä kuin peipponen. Bridget Jones-leffoista muuten sen verran, että minusta ne ovat suuresti aliarvostettuja aivan syyttä suotta. Vaikka olin nähnyt eilisenkin elokuvan jo pari kertaa aiemmin, en voinut muuta kuin ulvoa naurusta, kun Bridgetin piti tyylikkäästi liukua paloaseman tankoa pitkin kuvaukseen. Aivan loistavaa huumoria.

Kumma kyllä huomaan pitäväni näistä aamun hiljaisista tunneista. Vielä on monta, monta tuntia aikaa siihen, kun minun pitäisi mennä yhtään minnekään. Voin kaikessa rauhassa nautiskella aamun hämäryydestä ja siitä, että aamulla kun ei ole kiire, kello matelee ihanan hitaasti eteenpäin. Mikään ei ole ihanampaa kuin uppoutua aamulla hetkeksi ruudun ääreen vierellä lasi greippimehua ja pari kunnollista ruisleipää. Tai se, että ottaa sängystä peiton, ja menee pötköttämään sen alle sohvalle seuraamaan aamun piirrettyjä. Voin vain kuvitella, miten paljon saisin (muka) kaikkea aikaan, jos alkaisin tekemään esimerkiksi koulujuttuja heti aamusta, mutta kaikkea ei voi mitata tehokkuudella. Minä olen aamuisin hitaasti käynnistyvää sorttia, ja siksi on ihanaa että saan monta tuntia rauhassa köllötellä valveen ja unen rajamailla kuin mikäkin ameeba.

Nyt on muuten kerrankin kunnolla lunta maassa, se jo riittää valoisuudellaan piristämään meikäläisenkin talvisynkistelyyn taipuvaista mielialaa. Seuraavaksi aion kaivautua sinne sohvan uumeniin peiton alle pötköttämään ja ottaa seurakseni Historioitsija-romaanin...