Mielenterveysongelmaisten vanhempien lasten auttaminen.
Apua Salomon-saarille hyökyaallon uhreille.
Apua Venäjän ihmisoikeusongelmiin.
Maailma on täynnä apua tarvitsevia kohteita. Kaikki he varmasti tarvitsevat kaiken avun, mitä saavat. Varmasti kaikki edellä mainitut kohteet ovat kamalan tärkeitä. Silti harva oikeasti avustaa. Harva tiputtaa edes muutaman kolikon pelastusarmeijan keräyslippaaseen tai nälkäpäivälippaaseen. Ei, vaikka olisi mistä antaa. On toisaalta niitäkin, jotka antavat, vaikka heillä ei ole itselläkään.
Silti harva näkee niitä, jotka ovat lähellä ja tarvitsevat apua. Niitä, jotka hakevat kaikki huonekalunsa kierrätyskatoksesta. Jotka seisovat leipäjonossa. Moni kääntää vain päänsä pois, kun humalainen laitapuolen kulkija tulee pyytämään muutamaa kolikkoa. Minua kosketti se, että viime jouluna kun olimme sulattelukävelyllä kaiken jouluruuan jälkeen, kävelimme tänne lähistölle joenrantaan leiriytyneen puliukon teltta-asumuksen ohi. Siellä asui selvästi joku. Nuotion jäänteitä, epämääräistä rojua ja tavaraa pitkin pihaa, erivärisistä muoveista kyhätty pressumaja. Minun teki mieli viedä pultsarille jouluruokaa hänen majaansa, mutta ajattelin että se olisi liian alentuvaa, saattaisi loukata häntä ja se voisi olla jopa vaarallista minulle. Nyt kaduttaa, että en tehnyt mitään. Ensi jouluna en varmasti enää kävele ohi. Järkyttävää, että jollakin ei ihan oikeasti ole asuntoa.
Ehkä sitä apua pitäisi antaa ensin lähelle, ja sitten vasta sinne kauas. Monen on paljon helpompi lahjoittaa rahaa vaikka Afrikkaan kuin Suomen köyhille. Mistähän se johtuu? Toisaalta apu on aina yhtä arvokasta ja tarpeen, olipa kohde kuka tahansa tai missä tahansa.
Tasan ei käy onnen lahjat maailmassa. Vaikka joku olisikin ns. itse aiheuttanut alamäkensä omilla elämänvalinnoillaan, onko minulla silti oikeutta tuomita häntä? Onko minulla oikeasti oikeus kääntää katseeni pois ja kävellä ohi?
Jos ei, niin miksi kuitenkin teen niin?
Kommentit