Minulla oli tänään kerrassaan mahtava päivä. Vietin kahden kaverini kanssa hauskan iltapäivän kiertelemällä gallerioita, jonka jälkeen kävimme syömässä ja menimme eräälle klubille kuuntelemaan live-musiikkia. Ei paljon täydellisempi olisi voinut päivä olla, eikä vähiten sen vuoksi, että vietin sen kahden rakkaan ystävän kanssa. Kahden sellaisen ihmisen kanssa, keiden jutut saavat minut nauramaan vedet silmissä ja räkättämään selkä vääränä. Kahden sellaisen ihmisen, jotka ymmärtävät minua ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, koettamatta muuttaa minua. He eivät ole mistään kateellisia, eivät koe halua päteä millään asioilla tai kilpailla mistään kanssani ja ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu. Täytyy sanoa, että tunne on erittäin molemmin puoleinen, ja minäkin viihdyn aidosti heidän seurassaan.

Kuin vertailukohteeksi tapasin myös ryhmän kavereita, jotka olen nyt tuntenut reilun pari vuotta. Olen kyllä temperamenttinen ihminen, mutta eräs heistä on viime syksyisellä käytöksellään aiheuttanut sen, että pelkkä hänen nimensä näkeminen, saati sitten silmästä silmään kohtaaminen, saavat minut näkemään punaista ja vereni kiehumaan. Erittäin harvoin tunnen niin suurta ärtymystä ketään ihmistä kohtaan, mutta siinä ihmisessä ei ole juuri mitään, mikä ei ärsyttäisi minua. Toivoisin että osaisin suhtautua häneen sillä tavoin, kuin hänen kaltaisiinsa ihmisiinsä pitäisi suhtautua, eli ymmärtää että hän on vielä nuori ja äärimmäisen lapsellinen, narsistinen mutta samaan aikaan äärettömän epävarma ihminen joka korosta itseään kaikessa mitä hän tekee tai sanoo. Kaikki mitä hän tuntee tai kokee, on jollakin tavalla suurempaa ja intensiivisempää kuin mitä toiset koskaan pystyvät kokemaan ja hän tekee elämästään suurta draamaa, jossa hän on pääosan esittäjä ja muut henkilöt ovat statisteja. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt menemästä tähän statistin rooliin enkä ole antanut hänen narsistiselle persoonalleen sitä ihailua, mitä hän ympäristöstään hakee ja niinpä hän kokee minut järjettömän suurena uhkana ja pahimpana kilpailijanaan kaikessa. Edelleenkin kieltäydyn menemästä mukaan hänen pienen pieniin valtaleikkeihinsä ja en  suostu välittämään siitä, mitä hän ajattelee. Se, mitä minä en jaksa katsella enää, on se että joku koettaa jatkuvasti olla minulle alentuva, ivallinen, ilkeä ihan vain ollakseen pahansuopa. Uskon että, jos antaa kohdella itseään kuin kynnysmattoa, sellaista kohtelua myös saa. Niinpä en aiokaan katsella hänen ärsyttävää käyttäytymistään yhtään sen enempää kuin on pakko ja mikäli hän haluaa välttää kunnon yhteenoton välillämme, olisin hänenä hyvin hiljaa kun seuraavan kerran tapaamme. Eniten ärsyttää se, että tunnen miten hän koettaa kääntää myös muita henkilöitä kaveriporukassamme omaan kelkkaansa. Mahtaa häntä ärsyttää, kun hän huomaa silti muiden saman ryhmän ihmisten edelleen pitävän minusta aivan samalla tavalla kuin ennenkin.

Pahoittelen tätä angstista postausta, joka ei ole yhtään minun tapaiseni, mutta johonkin tämäkin fiiilis on purettava ja näin anonyyminä henkilönä internetissä päädyin purkamaan tämän asian sydämeltäni bittiavaruuteen, sillä en halua puhua muille ystävilleni pahaa tästä kyseisestä henkilöstä. Olen tänä vuonna (tai itse asiassa jo viime vuonna) oppinut, että minun ei tarvitse olla aina se kiva ja ystävällinen hymytyttö, joka ottaa muilta paskaa niskaansa. Itse asiassa en enää edes välitä siitä, pitävätkö kaikki ihmiset minusta vai eivät, ja vielä vähemmän välitän siitä, mitä he minusta edes ajattelevat. Mikä tärkeintä, olen oivaltanut, että minun ei tarvitse sietää mitä vain. Tämä asia on varmasti suurimmalle osalle jo lapsesta saakka täysin selvä ja normaali asia, mutta minun piti tämäkin asia ihan oikeasti käsitellä ja ajatella läpi, ennen kuin oikeasti ymmärsin sen. Luultavasti se johtuu saamastani kasvatuksesta, joka tähtäsi ilmeisesti siihen, että minusta tulisi kiltti tyttö, joka kuuntelee nätisti muita ja tekee niin kuin sanotaan. Oikeasti saa ja pitääkin suuttua, jos tulee väärin kohdelluksi. Kaiken tämän ymmärtäminen on jollakin tavalla suunnattomasti vapauttanut minua ja tuntuu oikeasti aivan mielettömän hyvälle.

Nyt kun pääsin tähän sopivan angstiseen mielentilaan, voisin jatkaa seuraavasta aiheesta, eli siitä, miten minua ärsyttävät miehet, jotka ovat olevinaan ystäviä, mutta jotka silti kulkevat ketun häntä kainalossa. Tämä on toinen asia, mikä tällä hetkellä sapettaa minua enemmän kuin haluaisin myöntääkään, mutta tämän kaveriongelman käsittelyyn tämä ei todellakaan ole oikea foorumi. Onnellisia olette te, jotka olette siunattuja helpoilla ja vaivattomilla ystävyyssuhteilla ja jotka osaatte erottaa heti oikean ystävän tusinakaverista ja luotettavan ystävän epäluotettavasta. Ilman muutamaa äärimmäisen hyvää ja rakasta ystävää ja rakastettuani, joka on myös paras ystäväni, olisin jo luultavasti viimeistään yläasteella tullut siihen käsitykseen, että ystävyys on kaunis sana mutta sellaista ei ole oikeasti olemassa. Ehkä tämä johtuu joko a. siitä, että olen itse äärimmäisen hankala ihminen tai b. siitä, että vedän puoleeni aivan vääränlaisia ihmisiä ja tilanteita.

Todellista ystävyyttä on kuitenkin vielä onneksi olemassa, ja se on yksi ihanimmista asioista. Tässä on muuten eräs biisi, joka todella kosketti minua tänään, ja liittyy sanoituksiltaan paljonkin näihin tämän hetkisiin ajatuksiini:

Pidä vakan alla kynttilää