Nyt näyttää siltä, kuin se olisi ihan oikeasti täällä. Kevät nimittäin. Jollakin tavalla kevät on melkein parhainta aikaa vuodessa. Ainoastaan kesä kaikkine vaiheineen voittaa sen. Rakastan tuota valoa! Niin rakastavat kasvinikin. En saanut talven yli säilymään kuin yhden ainoan verenpisaran, mutta ajattelin sen varsista lähipäivinä ottaa uusia pistokkaita. Eiköhän siitä taas ensi kesäksi kukkaset saada. On taas ampiaisilla ja mehiläisillä jotain syötävää, ja voi juosta niitä karkuun sisälle. Hajuherneen siemenille taisi käydä vähän ohraisesti, jos en väärin muista. Mies taisi huljauttaa ne menemään siitä kipposesta, jossa olin niitä säilönyt, kun ei tiennyt mitä ne ovat.

Näinä päivinä jäätkin saattavat lähteä jo merestä. Silloin haluaisin mennä Saaronniemeen, niemenkärkeen katsomaan muhkeita ahtojäitä. Ne muodostavat rantaan upeita vuoria yleensä.

Ei siihen kesään taida enää tosiaan pitkä olla. On vai ajan kysymys, milloin joku alakerran naapureista tajuaa ottaa grillinsä esille ja grillin, grillinesteen ja palavan lihan haju tunkeutuu asuntoomme. Toinen varma kesän merkki on luhtikäytävillä juoksevat, huutavat ja mekkaloivat lapset. Siitä viimeistään tietää, että kesä on tullut.

Jostain syystä mielenvireeni ei ole vielä onnistunut nousemaan sille tasolle, millä luonto tuntuu nyt resonoivan. Huomenna on muuten meikäläisen negatiivisuuspäivä; lupasin Tearcandylle olla yhden päivän ajan kaikessa täysin negatiivinen ja suhtautua kaikkeen kiukkuisesti, jos hän on vuorostaan päivän ajan neiti positiivinen ja lupaa ajatella kaikesta myönteisesti. Empiirisen kokeemme tuloksia voi lukea huomenna, tiistaina, klo 22 molemmissa blogeissa. Tällä melankolisella moodilla käydessäni vuorokauden negatiivisuus ei tule olemaan edes mikään suuri ponnistus.