Vietän ensimmäistä vapaapäivää kesän työrupeaman jälkeen. Kehoni ei ole ihan vielä toistaiseksi ymmärtänyt että nyt saa levätä, eikä ilmeisesti mielenikään. Sivuaineen pääsykoekirjat ja tutkimusken teko painostavat mieltäni alitajunnassa, en osaa rentoutua. Nyt olen suunnitellut pitäväni kaksi viikkoa vapaata, tosin minun on tunnetusti vaikea sanoa ei, joten erehdyin eilen jo tekemään ensimmäisen keikan kesätyöpaikkaani. Tulevana talvena minulla onkin 3 työpaikkaa, joiden välillä koitan tasapainoilla freelancerina. Aika hektinen syksy siis tulossa, ottaen huomioon että opiskelen lisäksi täysipäiväisesti. Välillä tapaan vetää itseni liian tiukille... Toisaalta koulun suhteen työnteko palkitaankin, saan perjantaina käydä pokkaamassa itselleni 1500 euron arvoisen stipendin. Tulevana talvena täytyy kyllä entisestäänkin vielä terästäytyä opiskelujen suhteen, viime vuonna sivuaineeksi valitsemani liiketalous osoittautui täysin turhaksi aineeksi, jonka ainoa vaikutus oli se että sen opiskelu sai aikaan jatkuvan kuvotuksen ja ällötyksen. Tänä vuonna aion hieman paremmin valita mitä sivuaineita otan työn alle. Lisäksi lokakuinen Venetsian matka innostaa aloittamaan mitä luultavimmin myös italian alkeet tänä syksynä.

Tämä vuosi on ollut kummallinen. Ystävyyssuhteiden kannalta siis, tarkoitan. Eräs kaveripariskunta muutti kauas kauas merten taa, mutta jotenkin ei tunnu että heistä olisi vieraantunut ollenkaan, vaikka monista muista vieraantuu vaikka he muuttaisivat vain kotimaassa. Eräs lukioaikainen paras ystävä on tullut kuvioihin entistäkin vahvemmin mukaan, vaikka oli välillä monta vuotta poissa ja vaikka hän asuu nyt Helsingin suunnalla. Myös ystävyys entisen kämppiksen kanssa on osoittautunut pitäväksi siitäkin huolimatta, että tämä on asunut Helsingissä jo pari vuotta. Eräs ystävä, joka oli vielä kuusi vuotta sitten kuin paita ja peppu tai majakka ja perävaunu kanssani, on sen sijaan ajautunut niin kauas eri maailmoihin, että hänen Helsinkiin muuttonsa saattaa olla sen ystävyyden päätepiste. Muutamat vanhat tyttökaverit ja opiskelukaverit ovat edelleen kuvioissa mukana ihan kuten ennenkin. Tänä kesänä olen tutustunut myös moniin uusiin ihmisiin, joista erityisesti yhdestä miespuolisesta ystävästä on tullut todella hyvä ystäväni. Olen lakannut uskomasta siihen että ihmisiin pitäisi väen vängällä pitää yhteyttä; olen päättänyt että otan yhteyttä vain niihin ihmisiin keihin tekee mieli ottaa yhteyttä ja vain silloin, kun siltä tuntuu. Olen lakannut stressaamasta ystävyyssuhteideni ylläpitämisestä. Tosiystävät eivät kuitenkaan katoa minnekään, elämä on sen jo osoittanut.

Myös rakkaudessa olen lakannut pitämästä kiinni, päästänyt irti. Toinen on rinnallani jos haluaa, jos hän mielii lähteä niin silloin hän sen tekee ja se on hänen valintansa. Jos hän rakastaa tarpeeksi, hän palaa kuitenkin aina takaisin, eikä luultavasti alunperinkään tahdo lähteä. On turhaa pelätä mitään uhkia, kaikki menee kuitenkin juuri niin kuin on tarkoitettu ja kuten on parasta. Turha murehtia tai huolehtia mistään. Tällä hetkellä parisuhteessa menee onneksi todella hyvin, mies on jopa alkanut puhua kihloihin menosta. Naimisiin tuskin kuitenkaan haluan, sillä minusta olisi vaarassa kehkeytyä perfektionismini vuoksi varsinainen bridezilla. Muutenkin tuntuu, että ei tässä juuri nyt ole kiirettä mihinkään.

Vaikka olen monissa asioissa saavuttanut viime aikoina sisäisen rauhan, täytyy sanoa, että perfektionismin kanssa on edelleen tekemistä. Viimeisin infernaalinen osoitus perfektionismin kiroista oli se, miltä minusta tuntui ja miten reagoin siihen, kun töihin viimeiseksi päiväksi valmistamani mokkaruutupelti ei noussutkaan tarpeeksi. Ette voi edes kuvitella, mikä älämölö ja kiukunpurkaus siitä seurasi... Kun mies vielä vitsaili, että hyvä murskauslevyhän siitä tuli, niin soppa oli valmis ja parisuhderiita oli aika lähellä. Perfektionistinen egoni ei sallinut minun viedä lättänää ja rapeahkoa mokkaruutupellillistä töihin, vaan pakotin miehen ajamaan kanssani kesken eräiden grillibileiden huoltoasemalle ostamaan pakastekorvapuusteja, joita nousin sunnuntai-aikana seitsemän aikaan lämmittämään, vaikka olisin muuten saanut nukkua yhdeksään asti. Huomasin koko tämän episodin ajan perfektionistisen mieleni hulluuntuvan ja villiintyvän ja lopulta se oli täysin hallitsematon, enkä kyennyt enää hillitsemään sitä laisinkaan.  Vasta kun toissä huomasin että yksi kesätyöntekijä oli ostanut valmiskeksejä, toinen pienen valmispiiraan ja kolmas karkkipussin, niin huomasin miten kahjoksi olin taas heittäytynyt. Ehkäpä voisin taas aloittaa meditoinnin ihan sen vuoksi, että saisin sen mieleni hallintaan tuollaisissa tilanteissa.