Voihan kriisi. Eilen inspiraation puuskassa väsäilin pastelliteoksen, jonka nimesin "Angel was here". Vielä eilen olin siitä innoissani. Teoksessa on minusta mieletön semiotiikkaan sekä intertekstuaalisuuteen liittyvä syvällinen ja vähän minimalistinenkin idea, taivaasta lankeaa jumalallinen valo ja suuri höyhen leijailee ilmassa. Höyhen ei suinkaan ole puhtaan valkoinen, vaan reunoilta hiukan tummunut ja jopa punertunut. Aiheeseen liittyy vaikka mitä muutakin hienoa teoreettista problematiikkaa. Minulla oli valmiina kehykset jotka olin ajatellut erästä toista teostani varten. Fiksatiivi oli loppu, joten hätäpäissäni sprayjasin työn Herbinan tuoksuttomalla hiuslakalla. Itse asiassa ihmeekseni se toimikin paljon paremmin kuin varsinainen fiksatiivi, jota olen aiemmin käyttänyt. Iskin teoksen kehyksiin ja kuvan seinälle.

Tänään heräsin, pistin berocat porisemaan lempimukiini ja istahdin sohvalle katsomaan työtäni. Katsoin sitä, katsoin ja katsoin. Vajosin. Siinähän on höyhen. Ja mielenkiintoisesti käsitelty tausta. Huomasin, että höyhen kaipaisi vielä paljonkin lisäkäsittelyä ja työstöä, että saisin siitä oikeasti ilmavan näköisen ja kolmiulotteisen. Itse asiassa taisin jo vähän ylikäsitelläkin sitä, kuivapastelleilla ei pysty tekemään loputtomasti kerroksia. On myös vaarana värien likaantuminen. Jumalalliseen valoon olin suhteellisen tyytyväinen. Värit ovat kyllä kokonaisuutena mielestäni hyvät, aika herkät, värienkäyttö on aina ollut vahvin puoleni. Mutta silti...

Se on höyhen.

Katsoja näkee kuvassa höyhenen. Katsoja näkee kuvassa suhteellisen epätasapainoisen komposition jumalallisesta valosta huolimatta. Katsoja tuskin ymmärtää, että valo on jumalallinen. Jos en sano, että teoksen nimi on Angel was here, katsoja tuskin ymmärtää että höyhen on enkelin symboli. Katsoja näkee kuvassa höyhenen, eikä varmaan mitään muuta. Ehkä katsoja ihmettelee, miksi olen halunnut tehdä höyhen-aiheisen teoksen.

Sama ongelma joka kerta! Jos haluan tehdä jonkin teoksen, siihen liittyy mielestäni aina jokin mieletön idea, yleensä hyvinkin teoreettinen. Perheenjäseneni ja suurin osa opiskelun ulkopuolisista ystävistäni eivät vain satu tuntemaan näitä teorioita. Teoksiani ei ymmärrä kukaan. Mies ei halua kotimme seinille myöskään mitään rumia teoksia, eivätkä kaikki päässäni pyörivät ideat ja aiheet suinkaan ole edes mitenkään esteettisesti kauniita. Miksi taiteen pitäisi olla toisaalta kaunista?! Miksi ei kukaan tajua töitäni?! Miksi edes vaivaudun tekemään yhtään mitään?!

Lisäksi minua ärsyttää se, että enkö ole jo rankaissut itseäni tarpeeksi? Joka kerta kun toteutan itseäni ja sisäistä tarvettani luoda ja toteuttaa ideoitani, säälimättä hyökkään joskus jo tekovaiheessa ideani, työni ja kätteni jälkien kimppuun ja kritisoin kritisoimasta päästyäni. Usein tästä syystä työ jää kesken. Olen itse pahin kriitikkoni. Revin teokseni mielessäni kappaleiksi pala palalta, pieniksi, merkityksettömiksi kappaleiksi. Perfektionismi. Olen kyllä kaikkea taidetta kohtaan aika kriittinen, mutta itseni suhteen olen suorastaan säälimätön. Siinä on luultavasti yksi syy, miksi minusta ei tule kuvataiteilijaa vaan taideteoreetikko. Ehkäpä suutarin pitäisi pystyä lestissään...

Ongelma on se, että haluan silti kyhätä noita onnettomia, ala-arvoisia suttujani. Huonoja, hirveitä!!! Vaikka ne olisivat omasta mielestäni epäonnistuneita ja kaikkien muidenkin mielestä pelkkää tekotaiteellista paskaa, en voi lopettaa niiden tekemistä. Jos lopetan kokonaan, varmaan kuolen. Häpeän teoksiani niin, että on todella tuskallista jos joku muu näkee ne. Silti harvoin teen teoksiani täysin itselleni, vaan ideana on nimenomaan se, että joku näkisi ne. Ja samalla vihaan sitä, että joku näkee ne. Tällä hetkellä olen kuitenkin asettanut yhteensä kolme teostani kotini seinille. Tuskaa. Samaa paskaa kaikki, mutta voinpahan kotonani tehdä mitä haluan ja laittaa seinilleni mitä haluan. Luultavasti pitäisi siirtyä tekemään jonkin sortin veistoksia tai installaatioita tai ihan jotain muita juttuja, jos pääsisin sen avulla näistä komplekseista. Tai jos hankkisin videokameran ja alkaisin tehdä videotaidetta.

Tiedän sisimmässäni, että en ole mikään huono silti. On olemassa kuvataiteilijoita, jotka eivät ole kuvallisesti tai teknisesti yhtä lahjakkaita kuin minä. Missä se vika sitten on?! No siellä korvien välissä varmaan. Oikeat taiteilijat (Fluxus-liikeen parissa aikoinaan) ovat onnistuneet myymään jopa kakkaansa pienissä signeeratuissa säilykepurkeissa, ja se on ollut ihmisten mielestä taidetta. Minun ja oikean taiteilijan välillä on se ero, että oikea taiteilija uskoo itseensä ja kokee olevansa maailman paras, vaikka ei oikeasti edes osaisi juuri mitään. Minä osaan silti jotain, mutta kuitenkaan en usko itseeni.

Voisin ottaa kuvan tästä tämän hetkisestä murheen kryynistä, eli Angel was herestä, jos en olisi jo ehtinyt sitä näkyvästi signeeraamaan, jos kehtaisin näyttää sen tai jos kestäisin yhtään sitä kritiikkiä, mitä se luultavasti saisi osakseen. Hähää, enpäs näytä. Voitte vain keskittyä arvailemaan, miten hirveä se on.

Miten jotain asiaa voi samaan aikaan niin jumalattomasti rakastaa ja vihata yhtä aikaa?!

Saakelin saakeli.