Katselin juuri televisiosta ykköseltä tulleen italialaisen elokuvan, joka kaikessa melodramaattisuudessan tuntui aluksi hieman ylitsevuotavalta mutta elokuvaan sisäänpäästyään tunsi jo olonsa oikein kotoisaksi niiden vuoristoratamaisten tunnekuohujen ja huitovien käsien keskellä. Voi sitä kiihkoa, intohimoa ja rakastamisen tuskaa. Erittäin tunteellista ja erittäin italialaista, mutta tässä elokuvassa käsiteltiin kutienkin erittäin tärkeitä teemoja. Elokuvassa käsiteltiin rakastumista, hullaantumista, rakastamista ja sen vaikeutta, sitoutumista, sitoutumiskammoa, nuoruuden kaipuuta ja ennen kaikkea pettämistä. Kaikki, jotka joskus ovat tunteneet sitoutumispelkoa tai ikäkriisejä, löytävät varmasti itsensä tästä elokuvasta. Samoin ne, joilta on vedetty maa jalkojen alta, joita kaikkein rakkain maailmassa on satuttanut pettämällä. Varmaankin myöskin pettäjäraukat löytävät itsensä tästä tarinasta. Ne, joita on joskus petetty, saattavat tuntea lievää nautintoa kun elokuvan pettäjä joutuu kärsimään tekojensa seurauksena.
Avainkysymykseksi nousee se, onko parempi paeta vai jäädä kohtaamaan elämänsä ongelmat tai tekojensa seuraukset. Anteeksi antamisen osalta tarina jäi kuitenkin aika kyseenalaiseksi tai avoimeksi.
Elokuvan lavasteet vaikuttivat hyvin aidoilta ja kotoisilta. Musiikki sopi loistavasti vauhdikkaaseen kerrontaan. Näyttelijäsuoritukset olivat erittäin vahvoja ja suurimmaksi osaksi onnistuneita. Elokuvassa kulttuurisesti mielenkiintoista on avioliiton selkeä ihannointi ja arvostus, sen pitäminen itseisarvona, sekä jonkinlainen avioliiton eteen uhrautumisen tuntu.
Kyllä minä tälle neljä tähteä antaisin. Elokuva on Gabriele Muccinon ohjaama l'ultimo bacio eli viimeinen suudelma vuodelta 2001.
Kommentit