Nyt alkaa jo pikku hiljaa tuo edellisessä kirjoituksessanikin näkyvä angsti hellittämään. Ehkä asiat eivät olekaan niin pahasti kuin miltä ne ensin näyttivät. Tästä todisteena on tekstiviesti, jonka sain työpaikalta perjantaina:

"Moikka.. ne on tulleet, posti ei hirveen nopeesti liiku heeh, laitetaan ne eteenpäin."

Eli näin selvisi tällä kertaa tärkeiden laskujeni katoamisesta aiheutunut hämminki: posti ei ollutkaan niitä hukannut, vaan ainoastaan toimittanut niitä sellaiset nelisen päivää perille saman kaupungin sisällä. Hyvä Itella, hyvä Turku! Kyllä se siitä vielä pienellä harjoittelulla alkaa heilläkin sujumaan... Reittä pitkin kiipijä ärsyttää edelleen paikoiteillen. Lisäksi tällä hetkellä stressiä aiheuttaa eräs entinen opiskelukaveri, joka aiheutti aikoinaan aika paljon hämminkiä elämässäni erinäisillä tempuillaan (kaveri on ihan oikeasti nymfomaani, ja yritti mm. iskeä silloisen poikaystäväni) ja nyt vuosien jälkeen hän on saanut jonkun päähän pinttymän että haluaisi tavata minut taas ja kahvitella. Näitä lähestymisyrityksiä hän laittelee suurinpiirtein kerran vuodessa, ja tällainen ehdotus oli taas saapunut sähköpostiini. Miten sanoa tällaiselle ihmiselle ihan nätisti, ettei aio tavata? Itse asiassa luulen että en saa sitä sanottua ollenkaan, luulen että tämä päättyy niin että en koskaan vastaa hänen lähettämäänsä sähköpostiin, mikä on aika tylyä sekin. Miksi ihmeessä se ihminen haluaa minut edes tavata?

Tänään olisi tarkoitus mennä sinne kummitytön syntymäpäiville. Synttärilahjaksi pikkuneiti saa meiltä sellasien pienen puisen vauvojen pianon, jossa on neljä leveätä nappulaa, joita saa koko kädellä painaa ja joka nappulasta kuuluu ihan kaunis ääni joka syntyy jotenkin oikeasti mekanisesti kuten se pianoissa syntyy, eikä sähköisesti. Lisäksi neiti saa myös Nasu-pehmolelun, josta hän toivottavasti edes pitää, jos ei hän vielä pianon päälle ymmärrä. Vaikka välillä en olekaan esimerkiksi töissä lasten kanssa tekemisissä ollessani varma siitä, pidänkö lapsista (tämä johtuu kenties siitä että töissä kohtaan useimmiten rikkaiden perheiden pilalle hemmoteltuja vinkuvia pullamössökakaroita), niin suloinen kummityttömme on kyllä kummipoikani tavoin onnistunut sulattamaan tiensä sydämeeni. Kummipoikani kanssa meillä on aivan mahtavat välit ja hieno suhde, ja toivon että aikanaan kun kummityttö kasvaa saan myös häneen solmittua yhtä hyvän siteen. Kummityttöni on kyllä aivan mahtava pieni ihmisen alku; hänen vakavassa katseessaan piilee välillä sellaista viisautta että tuntuu kuin hänen silmistään katsoisi joku oikein vanha sielu. Siinä vaiheessa kun kummityttö leväyttää maailman hurmaavimman yksivuotiaan hymyn esitellen kaikki neljä kaunista hammastaan, täytyy sanoa että vauvakuume on jopa huolestuttavan lähellä. En silti tiedä edelleenkään olisiko se minun juttuni, puhumattakaan siitä että asiaan liittyy muitakin huolestuttavia tekijöitä. Asiat harvoin ovat kovin yksinkertaisia, eikä tämäkään asia ole yksinkertainen, vaan kaikkea muuta.

Pitäisi ostaa pieni muistilehtiö tai muistikirja. Muistikirja olisi muutenkin hyvä ostos, sillä sinne voisi inspiraation tullessa kirjoitella ja piirrellä. Rakastan myös erilaisten listojen laadintaa, ja siihen olisi aivan paikallaan sellainen.. Muistikirjan tulee olla silmää miellyttävä ja jotenkin ihana, sellainen että siihen tekee mieli tarttua ja sinne kirjoittaa.

Näinkin fiksuihin aatoksiin päätän tänään tämän postauksen. Kello on 8:26 lauantaiaamuna ja vielä on monta tuntia palloiltava pitkin kämppää yksin, sillä mies nukkuu yleensä ainakin kahteentoista asti lauantaisin. Tekisi mieli lähteä lenkille, mutta sateinen myrskyilma ja pimeät, mutaiset lenkkipolut eivät suuremmin houkuttele juuri tällä hetkellä. Taidan siis ottaa torkkupeiton ja painua sohvalle katselemaan aamun piirrettyjä...