Olen kirjoittanut perfektionismista ennenkin, mutta kirjoitanpa taas. On aivan perkeleellistä oikeasti, jos sattuu olemaan perfektionisti. Se tekee oman elämän ja olemisen välillä uskomattoman vaikeksi, puhumattakaan välillä jonkun toisen kanssa elämisestä. Sinänsä on jo jonkin asteinen ihme, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen ketä siedän kaikkine virheineenkin ja silti pystyn elämään hänen kanssaan. Vielä suurempi ihme on, että hänkin pystyy sietämään minun virheeni ja epätäydellisyyteni ja silti rakastaa minua. Välillä sitä on aivan käsittämättömän onnekas, onnetar on suorastaan ollut ylitsevuotavaisen suopea.

Perfektionismi on minusta ikäänkuin vaikkapa jossakin määrin anoreksiaan verrattava sairaus. Vaikka ihminen olisi kuinka hemmetin hyvä, taitava ja osaava tai vaikka kuinka kaunis, hän saattaa nähdä itsessään vain kaikki ne asiat, jotka ovat puutteellisia tai joissa on vielä hiomista. Vaikka toiset kehuvat ja kannustavat kuinka, se ei auta, sillä perfektionisti ei ole koskaan itseensä tyytyväinen. Hän yrittää jatkuvasti ylittää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, niin töissä kuin urheillessakin, jopa aivan pienimmissäkin asioissa, kuten vaikkapa ruoanlaitossa. Jos tavallisella ihmisellä palaa esimerkiksi ruoka pohjaan, se ei tunnu varmastikaan tunnu heistä niin pahalta henkisesti kuin vaikkapa perfektionistista. Vaikka perfektionistit yleensä ovatkin lähes kympin oppilaita koulussa, he eivät silti koskaan ole täysin tyytyväisiä suoritukseensa. Aina on jotakin parannettavaa vielä, jotakin olisi voinut tehdä vielä paremmin. Perfektionisteista tulee siinä mielessä hyviä kilpaurheilijoita, että he eivät tyydy keskinkertaiseen tai hyvään suoritukseen, vaan tähtävät aina parhaaseen suoritukseen.

Perfektionismi ei ole mikään tietoinen valinta, ainakaan useimmiten. Perfektionisti on kasvanut siihen vähitellen, jo varhaislapsuudessa on saattanut ilmetä perfektionistisia taipumuksia. Perfektionistinen äiti, opettajat ja urheiluvalmentaja saattavat yhteisvoimin hioa huippuunsa pienen orastavan perfektionistin alun. Perfektionismi ei myöskään ilmene jokapäiväisessä elämässä mitenkään tietoisena valintana tai sitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Se on alitajunnassa ja selkäytimessä asustava perkeleellinen käskyttäjä, jonka kieroutunutta toimintaa ei edes huomaa. Jos ihminen jatkuvasti, kaikessa mitä tekee, pyrkii koko ajan parhaimpaansa, eikä silti koskaan ole mielestään riittävän hyvä, on suuri vaara tuntea itsensä maailman pienimmäksi, mitättömimmäksi ja surkeimmaksi otukseksi. Kaikessa pingottamisessa ja nipotuksessa on myös vaarana se, että palaa loppuun. Ei vain enää kerta kaikkiaan jaksa. Sekin on koettu.

Perfektionistilla on myös vaarana luovuttaminen. Jos on ikänsä pyrkinyt täydellisyyteen, eikä koskaan ole saavuttanut sitä, miksi enää edes vaivautua? Miksi esimerkiksi siivota ollenkaan, koska kun siivoaa, ei koskaan saa mielestään tarpeeksi puhdasta aikaiseksi? Miksi vaikkapa vahtia linjojaan ollenkaan, koska kuitenkaan koskaan ei voi olla tarpeeksi laiha? Jos ei voi olla urheilulajissa kaikkein paras, miksi vaivautua harrastamaan sitä ollenkaan? Jos on vaarana, ettei saa tentistä kuin keskinkertaisen arvosanan, miksi mennä tekemään sitä ollenkaan? Jos ei koskaan tavoite kankaalle sitä visiota, minkä näkee päänsä sisällä, miksi vaivautua maalamaan ollenkaan?

Ihmissuhteissa saa olla kovin varovainen. Vaikka itsekin inhoan ihmisiä, jotka arvostelevat muita ihmisiä, niin huomaan sortuvani siihen, vaikka en ikinä haluaisi sitä myöntää ääneen enkä haluaisi ikinä olla sellainen. Kukapa perfektionisti ei sortuisi siihen, ja kukapa perfektionisti toisaalta haluaisi olla muita arvosteleva? Kauhea ristiriita siinäkin, eihän täydellinen ihminen arvostelisi muita. Minäkin rakastan ystäviäni. Aluksi suorastaan ihannoin heitä, koska he ovat niin ihania ja täydellisiä. Kun tutustun heihin paremmin, huomaankin että eivät hekään ole täydellisiä. Ihan kaikissa ihmisissä on joitakin pienen pieniä ärsyttäviä piirteitä. Välillä en ole kestänyt sitä, että ystäväni eivät olekaan täydellisiä, minun ollut vaikea sietää sitä. Ne piirteet ovat usein samanlaisia piirteitä, joita inhoan eniten itsessäni. Tästä syystä olen ottanut moniin ystäviin sen vuoksi etäisyyttä, jotkut heistä olen leikannut elämästäni kokonaan. Tämäkään ei ole ollut koskaan tietoista, en ole ymmärtänyt sen johtuvan perfektionismistani, olen vain kuvitellut, että ystäväni ovat muuttuneet ärsyttäviksi. Kuitenkin perfektionismi on vaikuttanut myös tutustuessani uusiin ihmisiin. Olen monesti tietoisesti pitänyt heidät tietyn välimatkan päässä itsestäni; en ole halunnut päästää ketään liian lähelle, etteivät he huomaa omaa epätäydellisyyttäni ja että minä en taas kerran huomaa ystävieni olevan vain ihmisiä kaikkine virheineen ja joudu pettymään heihin. Hirvittävää, tämä on yksi pahimpia virheitä, mitä olen elämässäni tehnyt. Tämäkin on ollut tietysti täysin tiedostamatonta. Jos joku rakkaista ystävistäni lukee tätä; älkää pelätkö, vika ei ole teissä ollenkaan, vaan täysin minussa. Te olette aivan ihania oikeasti juuri sellaisina kuin olette, minun päässäni eivät vain taida kaikki osat olla aivan kohdallaan. Tässä valossa voitte varmasti vain kuvitella, miten suuri ihme on, että olen löytänyt ihmisen, kenen kanssa olen ollut yhdessä jo kohta kuusi vuotta. Tämän kuuden vuoden jälkeen voin sanoa, että ei se kyllä helppoa ole ollutkaan.

Perfektionismi ilmenee myös siten, että perfektionistilla on mielessään aina joka asiassa (myös rakkaudessa ja parisuhteessa) se täydellinen standardi, jolloin kaikki olisi ihanteellista ja täydellistä. Siihen saattaa kuulua esimerkiksi yleiset yhteiskunnan odotuksetkin, että on mies ja lapsia, omakotitalo omenapuineen ja vielä koirakin pihassa. Ehkä se voi olla jokin idyllinen keskiluokkainen unelmakin perheidyllistä, ehkä se on vain kieroutuneen mielen luoma fantasiakuva. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mietin ovatko nuo asiat nyt sitä, mitä minä itse ihan oikeasti haluan, vai ovatko ne vain perfektionistisen mieleni tuottamia tavoitteita siitä, miten asioiden tulisi olla. Välillä on vaikeaa erottaa omaa tahtoa ja halua niistä hölmöistä vaatimuksista, joita perfektionistinen mieli sanelee.

Tässä siis joitakin asioita, joita olen vasta tällä viikolla tiedostanut itseeni liittyen. Tottakai olen jo vuosia tiennyt olevani perfektionisti, mutta jotenkin olen ollut täysin sokea sille, miten se oikeasti toimii ja millä kaikilla tavoilla se ilmenee omassa elämässäni. Tämä on ollut tähän mennessä kipein, vaikein, ärsyttävin, kauhistuttavin ja surullisin negatiivinen luonteenpiirteeni. Ihan kuin olisin riisunut yhden naamion ja alta olisi palajastunut jotain aivan kauhistuttavan hirvittävän rumaa, niin järkyttävää että se on lähes sietämätöntä. En tiedä, mitä ihmettä vielä keksin itsessäni ja miten alas minun täytyy vajota; miten syvälle itseeni vielä täytyy mennä, että voisin edetä polulla ja vapautuisin tästä taakasta. Tosin se on aika lohduttava ajatus, että tuskin voin enää itsestäni mitään tämän kauheampaa paljastaa.

Vielä minulla ei ole hajuakaan, miten nyt alan taistelemaan perfektionismia vastaan. Miten sellaisen voi kitkeä itsestään pois? Kuinka voi opetella aivan uuden tavan nähdä itsensä, muut ihmiset, koko maailma? Onko sen kanssa vain tiedostaen opittava elämään ja koitettava vastustaa sitä, vai onko sen kahleista kenties mahdollista vapautua kokonaan?