Eilen oli suuri negatiivisuuspäivä. Teimme Tearcandyn kanssa tällaisen empiirisen kokeen, jossa Tearcandy lupasi koittaa olla päivän verran peruspositiivinen ja minä lupasin olla perusnegatiivinen. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi... Ensinnäkään en ihan aamusta muistanut, että vihdoin koitti se suunniteltu negatiivisuuspäivä, ennen kuin satuin katsomaan kalenteriin aamuluennolla. Olin kirjoittanut suurella punaisella kalenteriini tämän päivän kohdalle NEGATIIVISUUSPÄIVÄ. Hiukan harmitti; olisin hyvin voinut repiä stressiä ja angstia siitä, että olin valvonut kolmeen yöllä ja jouduin nousemaan jo kello yhdeksän aikaan aamulla ja olin siis saanut aivan liian vähän unta. Olin suhtautunut siis aikaseen aamuuni ihan liian positiivisesti!

            No, tilanne korjaantui kyllä vähitellen prosemmassa. Yhtäkkiä ohjaaja haluaisikin lisätä tutkimukseeni vähän yhtä sun toista teoriaa ja se alkoi tuntua kummalliselta teorioiden sillisalaatilta ja sekamelskalta. Missä se kuuluisa aiheen rajaus? Ja miten järkevää on koittaa mahduttaa 30 sivuun vähintään 3 eri teoriaa? Muutenkin osalla tuntui olevan paljon raflaavammat ja erikoisemmat tutkimusaiheet, ja huomasin että en osaa puhua akateemista kieltä samalla tavoin kuin eräs tyyppi, joka korvasi joka toisen sanaan jollakin sivistyssanalla. Ensinnäkin sellainen on minusta ärsyttävää ja toisekseen se on aivan turhaa.

            Prosemman jälkeen menin syömään erään kaverini kanssa. Koska olin päästänyt negatiivisuuteni valloilleen, oli aika vaikeaa olla suhtautumatta myös opiskelukaveriini negatiivisella varauksella. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin hän on kyllä ärsyttänyt minua jollakin tasolla jo pidemmän aikaa, sillä hänellä on tapana rakentaa välillemme jotain kummallista kilpailuasetelmaa ja tuoda joka asiassa itseään hirveästi esille. Hän kertoi suihteillaan saamastaan mahtavasta oppiaineemme opettamiseen liittyvästä työtarjouksesta. En jotenkin osannut yhtään iloita kaverin puolesta, sillä tiedän ettei hän halua opettajaksi eikä ole kiinnostunut siitä puolesta ollenkaan, mutta hän aikoo silti ottaa homman vastaan. Kieltämättä tunsin pienen kateudenpistoksenkin, minä taas olen kiinnostunut opettamisesta. En suoraan sanottuna pitänyt tästä merkille panemastani kateellisuuden piirteestä itsessäni ollenkaan. Olen niitä ihmisiä, että voin ihan rehellisesti sanottuna yleensä väittää, että en ole mistään katkera enkä kenellekään kateellinen. Kateuden tunne ollut mikään miellyttävä tunne. Kieltämättä olisi itseni kannalta parasta myöntää välillämme jo pidempään vallinnut kilpailutilanne ja miettiä, miksi itse lähden siihen mukaan.

            Kaverista erottuani jäin vihdoin omaan yksinäisyyteeni aurinkoon lukemaan erästä tenttikirjaa. Siinä mahtavassa kevätauringossa istuessani ja kahvia siemaillessani kieltämättä negatiivisuus haihtui päästäni vääjäämättä. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kevään ensimmäisen, helakan sinisen krookuksen puskevan itseään viemärinkannen raosta. Pian en enää edes muistanut koko negatiivisuutta. Niinpä siis vahingossa hymyilin muutamalle vastaantulijalle. Vasta kävellessäni toiseen paikkaan yliopistolla ja avoimesti nauttiessani keväästä ja kuunnellessani ihanaa musiikkia radiosta (muistan hämärästi laulun kertoneen mielettömästä rakastumisesta) ja ihastellessani ohimennessäni muutamien todella kauniiden, koristeellisten ja idyllisten rakennusten arkkitehtuuria, satuin muistamaan koko negatiivisuuspäivän. Siinä vaiheessa oli jo todella vaikeaa saada itseään enää huonolle tuulelle. Päätin kuitenkin yrittää, ja keskityin ajattelemaan kaikkia ärsyttäviä asioita ja ihmisiä. Yhtäkkiä tajusin myös, miten paljon yhtäkkiä kaikkia koulujuttuja on kaatumassa harteilleni. Se kieltämättä sai taas mielen sopivan negatiiviseksi.

            Taloustieteen iltaluennolla vieraileva luennoitsija oli yllättävän mukaansatempaava ja innostava aiheen sisällöstä (kaupungin talousjohtaminen) huolimatta. Väkiselläkin huomasin kuuntelevani hänen puheitaan mielenkiinnolla. Onnistuin kuitenkin ärsyyntymään hänen tavastaan luennoida, sillä hän toi paljon esille omia mielipiteitään siitä, mihin suuntaan kunnallispolitiikkaa ja taloutta Suomessa kuntasektorilla olisi muutenkin vietävä, eikä niinkään paljoa keskittynyt itse faktaan.. Siinä vaiheessa, kun heppu alkoi puhua siitä, miten erityisesti terveydenhuollosta ja vanhuudenhuollosta olisi leikattava että saataisiin kustannustehokkuutta aikaan kunnissa ja että talous pysyisi kunnossa, minua alkoi tosissaan jurppimaan. Muuten niin fiksun ja mukavan oloinen heppu väitti, että nykyään päiväkirurgiset toimenpiteet ja muut terveydenhuollon palvelut tulevat potilaille liian halvoiksi, ja siitä syystä he eivät osaa arvostaa niitä. Vanhustenhuollosta (ja ilmeisesti eläkkeistä) olisi hänen mukaansa tulevaisuudessa leikattava kaikkein rankimmalla kädellä tulevaisuudessa, sillä suuret ikäluokat ovat hänen mukaansa erittäin maksukykyisiä ja on väärin, että he ajelevat mersuillaan ja syövät verorahoja eläkkeen muodossa. Sen sijaan olisi kuulemma palattava etelä- ja keski-eurooppalaiseen malliin, jossa vanhuksia hoidetaan kotona. Tässä vaiheessa minun olisi tehnyt mieleni pompata pystyyn ja kysyä, että kuka hoitaa?! Ilmeisesti julkilausumattomana odotusarvona on, että naiset jäisivät töistään kotiin hoitamaan sairaita  ja dementoituneita vanhempiaan. En ainakaan usko, että kovin moni mies tekisi niin tai että kovin monissa perheissä päädyttäisiin sellaiseen ratkaisuun, että yleensä korkeampipalkkainen mies jäïsi kotiin vanhuksia hoitamaan. Tässä vaiheessa onnistuin vihdoin ärsyyntymään tämän maailman menosta; noiden puheiden esittäjänä kun oli kuitenkin erään Suomen suurimman kaupungin talousjohtaja. Siinäkö siis tulevaisuuden suunta?!

            Kotimatkalla eniten jurppivat hullut autoilijat, jotka kaahasivat taajama-alueella valehtelematta ainakin 60-70 km/h. Monenko ihmisen pitää suojatiellä jäädä auton alle, ennenkuin tollot opettelevat ajamaan autoa?! Taksikuskit ovat kaikkein pahimpia. Kävelijä ei todellakaan ole turvassa suojatiellä.

Iltaa kohden negatiivisuutta aiheutti lähinnä se, että tehtyäni jo kahdeksantuntisen opiskelupäivän minun olisi vieläkin kaivettava tenttikirjat esille ja satsattava tuleviin tentteihin. Missä se vapaa-aika taas olikaan?! Huomaan myös inhoavani kämppämme sijaintia. Asunnossa on auringonpaisteen vuoksi niin kuuma, että siellä ei voi olla jos ei avaa ikkunoita ja nyt kevään tullessa naapurinpenskat ovat taas alkaneet juosta luhtikäytävällä ja ihan suoraan taloa ympäri huutaen koko ajan kovaan ääneen. Mietin, voiko vieras ihminen mennä sanomaan, että koittakaa nyt pitää vähän pienempää ääntä; ja miksi ihmeessä heidän vanhempansa eivät ollenkaan kiellä heitä juoksemasta luhtikäytävällä ja meluamasta. Koko viime kesä meni jo heidän melskaustaan kuunnellessa ja näköjään sama meno jatkuu taas. Minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, mutta olisi ihan kohteliasta ottaa muutkin ihmiset huomioon. Aika vaikea keskittyä lukemiseen näissä olosuhteissa. Olen koittanut puhua miehelle muuttamisesta, mutta kuulemma seuraava asuntomme tulee olemaan omistusasunto ja sitä ei kuitenkaan hankita aivan hetken mielijohteesta.

            Kaiken kaikkiaan ihmettelen heitä, jotka kykenevät jatkuvaan melankoliaan ja negatiivisuuteen. Itselläni tehtävä vaati suurta ponnistusta ja vähän väliä sain itseni kiinni liian positiivisesta ajattelusta. Toisaalta jos oletetaan, että kiukkua tai negatiivisuuttakin voisi pitää jonkinlaisena voimavarana, joka piiskaisi jotenkin parempiin suorituksiin kuten urheilijoita tietynlainen adrenaliini, voisi olla hyödyllistäkin olla vähän pahapäinen. Ensinnäkin negatiivisuus on tunnetila; sillä kyetäkseni ajattelemaan riittävän negatiivisesti minun on oltava riittävän pahalla päällä. Iloisena on vaikeaa keksiä negatiivisia asioita. En siis saanut revittyä itsestäni kovinkaan suurta draamaa ja räyhähenkeä esiin, mutta huomasin että jos ottaa negatiivisen mielialan, asia kuin asia voi alkaa hiertää. Jopa sellaisetkin asiat, jotka normaalisti eivät vaivaisi ollenkaan. Kaikenlisäksi on vaikeaa ja rankkaa säilyttää jatkuva negatiivisuus. Ehkäpä positiivisuuskin on samalla tavalla rankkaa, jos ei ole siihen tottunut? Mielenkiinnolla odottelen Tearcandyn raporttia päivän kulusta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

p.s. On siinä auringossakin huonot puolensa, tuntien auringossaoleskelun seurauksena kasvoni hieman paloivat ja jouduin laittelemaan illalla aloe veraa...