Näin makaaberin aiheen valitsin nyt sitten vuoden ensimmäiseksi kirjoituksekseni. Olin nimittäin eräissä tupareissa tuossa uutena vuotena. Siellä oli eräs kaverin kaverini, joka sattuu olemaan naispappi. Jotenkin pappeudesta ja kirkosta puhuessamme siinä boolimaljan äärellä juttu siirtyi yhtäkkiä kuolemaan. Minua jotenkin hätkähdytti se maanläheinen tapa, jolla tämä pappishenkilö suhtautui kuolemaan. Hän kertoi itse siunanneensa isoisänsä hiljattain. Sellainen jos mikä kysyy varmasti suurta luonnetta. Lisäksi hän puhui jotenkin hauskan käytännöllisellä tavalla siitä, mitä ruumiille kuoleman jälkeen tapahtuu, eli miten se tuhkataan ja missä hassuissa paikoissa ihmiset ovat tuhkauurnia säilytelleet.

Tiedän, kuulostaa tosi villeiltä bileiltä nämä puheenaiheista päätellen. Minua jotenkin vavahdutti se, että tosiaankin voi ajatella että kuoleman jälkeen ruumis on vain tyhjä kuori, joka sitten haudataan tai tuhkataan. Että sitä ruumista sinänsä ei kannata surra, että se ruumis ei ole se henkilö, vaan hänen "sielunsa" joka ilmeisesti jatkaa ainakin tämän papin mukaan matkaansa, ja siksi sitä sieluakaan ei kannata juuri surra.

Jollakin tavalla kadehdin sitä, että jotkut voivat olla niin varmoja siitä, että sielu jatkaa matkaansa jonnekin. Että jotkut ovat niin sinut kuoleman kanssa, ettei sitä tarvitse ollenkaan pelätä tai surra. Totta onkin kyllä, että ennen vanhaan ihmiset ylipäätään ovat suhtautuneet kuolemaan ja vainajiin paljon maanläheisemmin jopa Suomessa. Kenties kirkko on tuonut mukanaan sen, että kuolemaa aletaan pelätä. Tämä aiheutuu kenties kirkon isien pelottelulla siitä, että ihminen on jo syntymästään syntinen ja että syntiset sielut joutuvat kadotukseen ja palavat helvetin ikuisissa liekeissä. Kenties kummallinen kuoleman pelkääminen on lisäksi aiheutunut mediasta ja erityisesti kauhuelokuvista, joissa esitellään tuhat ja yksi tapaa kuolla mitä kauheammilla tavoilla ja miten kaikki sielut eivät jatkakaan matkaansa eteenpäin vaan jäävät maan päälle piinaamaan eläviä.

Mitä ilmeisimmin kuoleman pelkoon liittyy myös se, että länsimaissa ihminen harvemmin näkee kuollutta ihmistä koskaan. Ennen vanhaan, jos on ollut liian kylmää hautaamiselle, vainajaa on saatettu säilyttää monta viikkoa esimerkiksi aitassa, jossa se on maannut kuusenjuurakkopöydällä. Ihmiset ovat itse pesseet ja vaatettaneet kuolleet läheisensä kuoleman jälkeen. Tottakai monenlaisia taikauskoja on aina ollut kuolleisiin liittyen, mutta minusta tuntuu että kuolemanpelko on nykyisten kaupunkilaisten ilmiö. Intiassa, jossa uskotaan reinkarnaatioon, kuolemaan suhtaudutaan jopa niinkin luonnollisesti, että Ganga-virtaan lasketaan kokonaisia ruumiita ja ihmisten tuhkat, eikä tämä perinne ilmeisesti aiheuta mitään kauhua ihmisissä siellä päin maailmaa.

Kai se pitäisi alkaa itsekin koittaa löytää jokin uudenlainen suhtautuminen kuolemaan. Pitäisi ymmärtää, että kuolema on yhtä luonnollista kuin syntymä, eikä sinänsä suremisen ja pelkäämisen arvoinen juttu, mutta se on silti helpommin sanottu kuin tehty. Mielenkiintoinen juttu tapahtui ollessani vielä ala-asteella, luultavasti suurin piirtein viidennellä luokalla. Kääpiökanini oli lähtenyt karkuteille omasta aitauksestaan vanhempieni puutarhasta ja löytyi naapurin tätien puutarhasta kuolleena. Minut kutsuttiin hakemaan kanini pois pihasta, ja niin minä teinkin. Henkiseksi tueksi olin ottanut pihaan perheemme koiran, varsinaisen laulavan lintukoiran ja ilopillerin. Koira oli narttukoira, jolta oli leikattu tulehduksen vuoksi kohtu pois ja tämän vuoksi se ei voinut saada pentuja. Koirani oli kuitenkin täysin ihastunut pieneen kaniherraani, joka sai nauttia sen äidillisestä ja toisinaan hieman kovakouraisestakin huolen pidosta. Toisin sanoen koira piti kania pentunaan. Kun koira näki kanin jäykän ja elottoman ruumiin, se meni täysin suunniltaan. Kun kaivoin kanille hautaa leikkimökin taakse, koira ulvoi koko sen ajan. Koiran ulvomisesta ei ollut tulla loppua sinä päivänä.