Voi miten olenkaan antanut mieleni viedä minua tällä viikolla. Jos joku ei vielä tiennyt, niin tavoitteenani on päästä oman mieleni herraksi jossain vaiheessa elämää. Tarkoitan sillä siitä, että haluan luopua niistä kaikista sosiaalisista maskeista, naamioista ja peleistä, joita ihmiset pelaavat keskenään. Haluan luopua oman tarinani tuottamisesta, haluan että en enää narratiivisesti rakenna itsestäni valheellista minäkuvaa tyyliin "minä olen sellainen ja sellainen ja rakastan/vihaan näitä asioita".

Haluaisin päästä kosketuksiin sen aidon Itsen kanssa, joka on vallassa silloin, kun mieli on täysin tyhjä, rauhallinen ja tyyni ja kaikki vain ikään kuin virtaa. Ei ole enää olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, että kaikki asiat vain ovat ja virtaavat ja minä voin todeta ne, mutta lakkaan luokittelemasta ja leimaamasta asioita. On vain ääretön rauha, onni ja rakkaus. Siltä se valaistuminen kuulemma tuntuu ja saavuttaakseen sellaisen sisäisen rauhan ja onnellisuuden tilan ihmisen on kesytettävä mielensä, joka on kuin pälpättävä apinamieli joka vain lakkaamatta höpöttelee. Tai niin kuin pään sisällä olisi radiokanava, jota ei voisi kääntää pois päältä. Mielessä jatkuva assosiaatioiden ja tunteiden virta. Siitä, että mieli pyörittää minua, enkä minä mieltäni, haluan päästä eroon. Ironisinta tässä on se, että lopulta olisi päästävä eroon myös haluamisesta. Kaiken haluamisesta. Kun en enää halua yhtään mitään, silloin minusta Dalai Laman mukaan tulee onnellinen. Haluaminen on kaiken onnettomuuden alkusyy.

Se on ihan käsittämätöntä, että vaikka olen tiedostanut nämä kaikki yllä kertomani asiat, en silti osaa hallita sitä mieltäni vaan annan sen viedä itseäni aivan 6-0. Usein tehdessäni jotain täysin turhaa ja ollessani täysin mieleni hallinnassa, minä huomaan jopa sen siinä hetkessä. Voisin milloin tahansa lopettaa sen, mitä olen tekemässä, mutta suonissani virtaava adrenasliini ja äärimmäisen vilkas ja vahva mieli ovat liian voimakkaat ja vievät voiton. Välillä seurailen typeriä toimiani sivusta huvittuneesti, välillä taas tuskastun että enkö minä milloinkaan opi.

Kuluneella viikolla olen esimerkiksi käyttänyt suunnattomasti aikaani ja energiaani Lord Boredomin blogissa käytyyn kiivaaseen ATM/YTM-keskusteluun, tai ehkäpä väittely olisi oikeampi termi. Ennen minä suorastaan rakastin väittelyä, ja huomaan että kyllä minä vieläkin nautin siitä. Se on mukavaa ajanvietettä ja aivojumppaa. Se on nimenomaan kirjailmellisesti ruokkii sitä mieltä, josta haluaisin päästä eroon. Jos olisin täysin siinä tilassa, mihin pyrin, niin minulla ei olisi mitään tarvetta väitellä kenenkään kanssa. Minä vain kenties toteaisin, että vai noin he ajattelevat, ymmärtäisin miksi he ajattelevat eri tavoin ja hyväksyisin sen. Mutta ei, sehän olisi aivan liikaa vaadittu. Minä sen sijaan kiivastun. "Kuinka joku voi ajatella eri tavalla, sehän on aivan väärä tapa ajatella! Minäpä kerron heille, miten asiat oikeasti ovat." Olen muutenkin ihmetellyt, että mitä tuo koko markkina-arvoteoria tai ATM/YTM-keskustelu minua liikuttaa. Ei se kosketa periaatteessa minua millään tavalla, ja periaatteessa he saavat puolestani ajatella ihan mitä haluavat ja elää elämänsä aivan kuten haluavat. Ehei, minä kuitenkin menen sinne kommenttilootaan ja hämmennän soppaa oikein isolla kauhalla. Luokittelen heidän tapansa ajatella vääräksi ja pidän omaani parempana. Minä jakelen muka kullanarvoisia suurenmoisia neuvojani ja kerron heille, miten he kenties voisivat vapautua ATM:yyden "taakasta". Kesti oikeasti kauan, ennenkuin tajusin, että eivät he kai itse koe sitä taakkana, vaan he haluavatkin olla ATM:iä, eikä heillä välttämättä ole mitään halua muuttaa asioiden tilaa, vaikka he siitä ikään kuin valittavatkin. Tämä on minulle aivan käsittämätön ajtus, jos maailmassa on jokin epäkohta niin olen aina uskonut siihen, että niitä pitää koittaa korjata. Tajusin, että haluan jostain omituisesta syystä auttaa heitä, vaikka he eivät halua tulla autetuiksi. Niinkuin väittelyssä aina, myös ko. keskustelussa mentiin välillä todella henkiläkohtaisuuksiin. Suutuin. Mieleni koki kauhean tärkeäksi korjata minusta tai minun ihmissuhteistani lausutut väärät arviot. Mitä silläkään on loppujen lopuksi väliä, mitä jotkut minulle täysin tuntemattomat ihmiset minusta ajattelevat? Antaa heidän ajatella, mitä haluavat, ja sen ei pitäisi pätkääkään liikuttaa minua. Niin mielen touhuja kuin olla ja voi.

Kaikkein vaikeinta on yleensä tunnistaa ja myöntää itsessään näitä ikäviä piirteitä ja sitä millä tavalla mieleni toimii ja taas kerran vie minua kuin pässiä narussa. Koko tämä ponnistelu mielen hallitsemiseksi on vaikeinta ja haastavinta, mitä olen ikinä elämässäni tehnyt. Se on niin vaikeaa, että en ikinä olisi uskonut sitä mahdolliseksi. En tiedä rehellisesti sanottuna, opinko koskaan hallitsemaan mieltäni. Aion kuitenkin silti yrittää. Joskus on niitä hetkiä, kun kaipaan niitä aikoja, jolloin en tunnistanut sitä, millä tavalla mieleni toimii ja hallitsee minua. Kun elin vain täysillä jokaista hetkeä ja reagoin kaikkeen täysin tunteella ja päästin vaikean temperamenttini valloilleen. Vaikka silloin jollakin asteella ryvin omassa onnettomuudessani ja rakensin omaa tarinaani kertomalla muille ja itselleni, millainen minä olen ja mistä minä tykkään ja mistä minä en tykkää. Jollakin hassulla tavalla olin silloin onnellinen, vaikka periaatteessa olinkin onneton. Nykyään olen useimmiten onnellinen, mutta niinä hetkinä, jolloin tajuan, miten kaukana valaistumisesta olen ja miten paljon minulla on vielä ihmisenä opittavaa, olen onneton. Todella vaikeaa myöntää itselleen, miten epätäydellinen on.

Yksi ongelma voi tällä hetkellä olla se, että yritän aivan liikaa. Että koetan ihan liikaa hallita sitä mieltäni ja nimenomaan _haluan_ liikaa valaistua tai kehittyä ihmisenä. Nimenomaan siitä halustahan tulisi kyetä pääsemään eroon. Mieleeni tulee jostain syystä koan, jossa oppilas kysyy mestariltaan, että miten hän voisi valaistua. Mestari vastaa, että "Hakkaa puita ja kanna vettä". Kun oppilas tekee sitä aikansa ja menee tuskittelemaan mestarilleen, että mitä tapahtuu tai mitä hänen tulisi tehdä sitten, kun hän on valaistunut, mestari vastaa "Hakkaa puita ja kanna vettä". Tavallaan ymmärrän tämän. Alan myös ymmärtää niitä erakkomunkkkeja ja oppineita, jotka vetäytyvät omaan yksinäisyyteensä jonnekin pieneen mökkiin keskelle vuoristoa kauas kaikista muista ihmisistä. Jos ei olisi muita ihmisiä ympärillä ja pitäisi taistella mielensä kanssa vain suhteessa itseensä eikä muihin ihmisiin, varmasti jollakin tasolla kehittyisi paljon nopeampaa ja se valaistuminenkin saattaisi tulla nopeampaa. No niin, nyt huomaan taas miten kova kiire ja hätä minulla on valaistua. Olen liian kärsimätön.

Vielä yksi hauska esimerkki mieleni ylivallasta tällä viikolla on se, että hankin sen uuden kauniin ja söpön puhelimen. Onhan se esineenä tosi kaunis ja söpö, mutta se on kuitenkin vain puhelin, esine joka ei luultavasti edes viiden vuoden päästä toimi, ja tulisin sitä ilmankin vallan mainiosti toimeen. Kyse on nimenomaan taas siitä, että minä _halusin_ sen. Se ongelma ihmisellä on nimenomaan siinä haluamisessa, että kun ihminen haluaa jotain oikein kovasti ja saavuttaa sen, ihminen on vain hetken aikaa tyytyväinen ja onnellinen. Kun uuttuudenviehätys menee ohi, ihminen löytää taas jonkin uuden asian, mitä haluta ja tulee onnettomaksi, jos ei saa sitä. Haluaminen siis aiheuttaa onnettomuuden tunnetta. Jos haluaa olla onnellinen, on lakattava haluamasta mitään.

Miten saisin lopetettua haluamisen?

p.s. On se puhelin silti niin söpö, että laitan siitä tänne jossain vaiheessa kuvan. (Hmm, olinkohan se joka tämän sanoi nyt minä _itse_ vai mieleni?) Tuossa kuvassa on muuten rantakiviä, joita raahasin ainakin kilon verran rinkassani läpi Euroopan aina Korfulta Suomeen asti. =) Hyvä esimerkki siitä, miten halutessaan jotain joutuu jollakin tavalla kärsimään. No, itsepä kiveni kannan...