Talvi on pitkä, hidas kuolema. Minulle se on ollut sitä aina. En näe yleensä ottaen mitään hyvää pakkasessa, jäässä, lumessa ja pimeydessä. No, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää että kyllä keväthangilla kimalteleva aurinko on mieltä lämmittävä. Sen sijaan vihaan sydämeni pohjasta muuten talvea täällä Turussa. Turkulaiseen talveen kuuluu sysimusta synkkä pimeys, jota edes katuvalot eivät riitä valaisemaan, pääkalloliukkaat kadut, jäinen, vihmova tihkusade ja merellinen, hyytävä tuuli. Suurin osa Turun talvesta on tänäkin vuonna ollut tätä. Väistämättä pimeyden mukana mielikin uhkaa muuttua yhtä mustaksi. Vasta kunnon paukkupakkasten mukana satanut lumihanki loi hieman valoa...
Nyt eletään talven viimeisiä hetkiä ja yhtäkkiä tuntuu että taivas on valoa pullollaan. Jatkuvasti kasvava keväinen valo antaa pieniä lupauksia renessanssista, luonnon jälleensyntymisestä. Pian on taas se aika, jota rakastan. Aika, jolloin ulos tarkenee mennä ilman takkia. Aika, jolloin ei voi saada tarpeekseen jäätelöstä, jota pitää kiireellä lipoa ennenkuin se sulaa auringossa. Voi herätä auringonpaisteeseen, istua laiturilla aamuun asti uitellen varpaita vedessä. Juosta kiljuen karkuun ampiaisia. Istua tukahduttavan kuumassa autossa tuntikausia matkalla mökille. Juosta alasti rantasaunasta iho höyryten ja koivunlehdiltä tuoksuen lempeän viileään järviveteen, kuunnellen lintujen laulua. Istua rantamökissä sateelta turvassa, lukea vanhoja Aku Ankkoja mökintuoksuisen paksun täkin alla takkatulen rätistessä taustalla, kuunnellen kattoon ja järveen ropisevaa sadetta. Katsella yöperhosten räpyttelyä pihavalon ympärillä...
Kaipaan.
Kommentit