Tänään kävin puolen päivän aikaan yliopistolla katsomassa soveltuvuuskokeen aikataulun. Tämän jälkeen suuntasin kotiin lukemaan tenttiin, ja tein sen perinteisen virheen että menin sänkyyn peiton alle lukemaan. Eipä aikaakaan (tuskin kahta sivua) kun jo nukuin sikeää päiväunta ja uneksuin mitä kummallisinta David Lynchmäistä painajaista.

Unessa olin soveltuvuuskokeessa. Hakijat oli järjestetty ryhmähaastatteluun puolikaaren muotoon ja vastapäätä istui joukko vanhoja herroja tummissa puvuissaan. Soveltuvuuskoe alkoi erään harmaapartaisen herran pitämällä pitkällisellä puheella, ja kauhukseni minun oli äärimmäisen vaikeaa seurata hänen puhettaan, joka polveili kaiken mahdollisen toisiinsa liittymättömän ja maailman lopun välillä. Yhtäkkiä hän teki minulle pistokokeen, ja kysyi mitä mieltä olen kaikesta mitä hän on sanonut. Minun oli äärimmäisen vaikeaa muistaa mitään muuta  kuin hänen tekemänsä viittaukset maailman loppuun, ja niinpä vastasin jotain ympäripyöreää siitä, miten mielenkiintoista oli että hän oli ottanut juuri sen aiheen siinä yhteydessä esille. Yritin tietysti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta ja fiksulta. Miehet tuijottivat minua tuikeina ja tekivät papereihinsa muistiinpanoja kynät sauhuten. Seurasi sarja kiperiä kysymyksiä nopeassa tahdissa, ja jostain syystä kysyjä halusi aina aloittaa juuri minusta ja loi minuun mitä tympeimpiä ilmeitä, vaikka oli muille hakijoille mitä ystävällisin. Yhtäkkiä minua ja jotain toista osallistujaa tultiin hakemaan soveltuvuuskokeen toiseen osioon.

Hakija oli mustahiuksinen mies mustassa puvussa. Hän muistutti etäisesti erästä kesätyöpaikkani venäläistä työntekijää, joka haisi aina hielle, iski silmää ja vihelteli minut nähdessään. Muut kesätyöläiset kertoivat viime kesänä varmana totuutena, että mies oli aiemmin pyörittänyt bordellia Turussa.  Mies johdatti meidät suuren aulan läpi suureen jumppasaliin. Matkan varrella oli kuitenkin useita televisioita lähettämässä mitä mielenkiintoisempia ohjelmia, ja tunsin vastustamatonta halua jämähtää niiden eteen tuijottamaan. Minulla oli todellisia vaikeuksia muistaa olevani soveltuvuuskokeissa ja niinpä unohduinkin erään ruudun ääreen ja sen tumman miehen oli palattava hakemaan minua ja talutettava minut kädestä pitäen jumppasaliin. Tajusin liian myöhään, että kyseessä oli ollut jälleen uusi tarkkaavaisuuskoe, jonka olin todennäköisesti reputtanut.

Sali oli täynnä kokeen osanottajia, jotka pallottelivat eri värisillä ja eri kokoisilla palloilla vasten liikuntasalin seiniä, joilla oli puolapuita ja roikkui tennisverkkoja. Vanhoja harmaahapsisia miehiä oli jossain kaukana seinustalla tarkkailemassa kokeen etenemistä, mutta minulle ei sanallakaan selitetty, mitä kokeessa olisi pitänyt tehdä. Päätin ottaa muilta mallia, ja näyttää miten hienosti heitin palloa. Kaikki pallot, joihin tartuin, muuttuivat kuitenkin kummallisen lössöiksi ja tyhjiksi ja heitettäessä kevyinkin pallo muuttui lyijyn raskaaksi. Niitä oli mahdotonta saada osumaan suoraan seinään saakka ja nekin vähän pallot, joita sain seinään pompautettua, valuivat holtittomasti näpeistäni yrittäessäni ottaa niitä kiinni. Vanhat herrat seurasivat toilailuani synkän ja arvostelevan näköisinä minun ihmetellessä, miksi en saanut palloja hallintaani. Lopulta aloin tuskissani kummastelemaan, miksi ihmeessä soveltuvuuskoe oli tuollainen, ja heräsin etäiseen puhelinsoiton ääneen.

Äkkiä ajatellen voisi melkein kuvitella, että alitajuntani yrittää kertoa minulle jotain... Mitä ihmettä minä yritän oikein peittää? Koetanko esittää jotain roolia? Enkö voi mennä soveltuvuuskokeisiin omana itsenäni, olisiko se este sivuaineeseen pääsylle?