Olin eilen ystävieni kanssa katsomassa Turun kaupunginteatterissa Thorin vasara -nimistä näytelmää. Minusta on pikkuhiljaa Turusa asuessani tullut muinaisten aikojen ja erityisesti keskiajan suuri ystävä. Jokin siinä aikakudessa on selittämättömän kiinnostavaa, vaikka se oli toisaalta myös äärimmäisen kurjaa aikaa monella tavalla historiassa. Keskiaikapäivät tai markkinat Turussa ovat joka tapauksessa mukavin kesätapahtuma minkä tiedän, siellä pystyy onneksi hieman sukeltamaan keskiaikaiseen elämänmenoon ja tunnelmaan vaikka se onkin lähinnä kaupallinen markkinajuhla. Ritareissa ja keskiaikaisessa miekkailussakin on jotain kummallista hohtoa, puhumattakaan eteerisistä hovineidoista.

Nyt takaisin näytelmään! Thorin vasara oli musikaali. Kaiken kaikkiaan näytelmästä jäi mieleeni päällimmäiseksi loistelias ja hyvin onnistunut visuaalinen spektaakkeli. lavasteisiin, pukuihin ja erityisesti valaistukseen ja pyrotekniikkaan oli nähty paljon vaivaa ja lopputulos oli jopa loistelias. Koska näytelmä on musikaali, en voi olla puuttumatta näytelmän musiikkiin. Itse olisin kaivannut enemmän keskiaikaista musiikkia, jotain mikä siihen aikaan oikeastikin kuului elämänmenoon. Näyttelijöillä oli monilla todella harvinaisen upeat äänet ja heistä olisi varmasti ollut myös laulamaan kauniita kelttityylisiä lauluja. Näytelmän puoliaikaan asti kuitenkin musiikki oli yllättävän popahtavaa ja joissakin kohdin jopa euroviisumaista. Alkukantaisia sävytteitä oli laitettu mukaan tuskin nimeksikään. Puoliajan jälkeen musiikki vaihtui onneksi tyylillisesti vaihtelevammaksi. Sanoitukset vaikuttivat välillä aika kieli poskessa väsätyiltä ja riimitellyiltä.

Kiinitin näytelmää seuratessani huomioni erityisesti siihen, millä tavalla sukupouolirooleja esitettiin ja rakennettiin näytelmässä. Naisten osa ei tietysti keskiajalla ollut oikeastikaan kummoinen, mutta sen näkeminen konkreettisesti näytelmässä sai vereni kiehumaan. Naisen osa oli tässä näytelmässä odotella miehiä kotiin sotaretkiltä, palvella miestään, naida ja saada lapsia. Näin kaunistelemattomasti sanottuna. Naisen osa oli myös tulla otetuksi vaikka väkisin. Näytelmän sivuosan esittäjä naisten tehtävänä oli esittää taustalaulua ja tanssia. He liikkuivat näyttämöllä useimmiten suuressa ryhmässä lähes mudostelmassa ja vaikuttivat kaikki tuntevan, ajattelevan ja toimivan samalla tavalla. Naisten tanssi oli miesten tanssiin verrattuna sulokasta ja viehkeää ja siinä korostettiin rintojen sekä lantion aluetta. Ryöstöretkeltä palaavat miehet, jotka myös olivat suurimmaksi osaksi sivuosissa, taas saapastelivat hyvin itsenäisesti ja olivat näyttämötilassa aktiivisia toimijoita verrattuna passiivisiin naisiin. Miehet lauloivat naimisesta, tappamisesta, ryyppäämisestä kun taas naiset lauloivat rakkaudesta, rakastetustaan, surusta, kaipuusta ja lapsen saamisen onnesta. Kaikki ns. hyvien tai kilttien naisroolien esittäjät olivat nuoria, kauniita ja hoikkia naisia, kun taas pelottavampiin jumalatar-rooleihin oli valittu iäkkäämpiä, karismaatisempia naisia ja heidät oli vielä puvustettu erittäin muodokkaiksi, suorastaan lihaviksi. Minusta tämäkin oli mielenkiintoinen yksityiskohta, se kertoo aika paljon naisen roolista ja naisen ruumiiseen liittyvistä ihanteista ja odotuksista. Lihava, vanha nainen ei voi olla romanttinen sankaritar eikä kaunis, hoikka, nuori nainen voi olla paha tai pelottava.

Naiskatselijana on kuitenkin sanottava, että naisillekin oli silmänruokaa yllin kyllin tarjolla, miespääosan esittäjä oli kuin ilmetty Suomen Johnny Depp; villien päiväunien pikkuisen paheellinen ja hurja, mutta silti oikeamielinen ja ritarillinen, tumma ja tulinen, lihaksikas maskuliinisuuden ruumiillistuma. Tämä miespaholainen, Vallu Lukka, osasi kaikenlisäksi vielä myös näytellä ja laulaa. Koskahan näemme hänet elokuvissa? Samat naamat suomalaissa elokuvissa alkavat jo ärsyttämään ja tässä henkilössä jos kenessä olisi aineksia tähdeksi.

Tässä vaiheessa joku saattaa kysyä, että enkö vain voinut mennä katsomaan näytelmää miettimättä sen kummempia sukupuolirooleja; tähän voin todeta että en voinut. Näytelmästä sai itse asiassa tällä tavoin tarkasteltuna paljon enemmän irti. Tästä kirjoituksestani voi myös saada kuvan, etten olisi pitänyt näytelmästä lainkaan. Ei, kyllä minä pidin siitä, vaikka suuret tulishowt välillä jopa hieman pelottivatkin. Musiikkiin olin jonkin verran pettynyt, ja se on tietysti musikaalille aika suuri miinus. Myös juonta vaivasi epäjohdonmukaisuus, hajanaisuus ja asiasta toiseen hyppiminen. Näyttelijät kuitenkin pelastivat hienoilla suorituksillaan ja laulullaan aika paljon. Muutenkin näytelmässä oli todella monta upeaa näyttelijää jotka olivat erittäin karismaattisia. Se on kumma juttu, miten suuresta väkijoukostakin erottuvat ne, keillä on karismaa, vaikka he eivät edes sanoisi mitään.