Olen poikki. Olen äärimmäisen väsynyt, rätti ja kuitti. Olen pusertanut hiellä ja tuskalla suurella vaivalla proseminaarityön ulos itsestäni. Olen kaapinut sen selkänahastani ja vuodattanut sen vuoksi kyyneleitä. Tänään palautin sen huojentuneena siitä, että sain sen pois käsistäni vihdoin.

Eilen eräs miespuolinen ystäväni virnuili minulle, että minähän puhun tutkimuksen teosta aivan kuin naiset puhuvat synnytyksestä. Minusta se oli hauskasti sanottu, sillä siitähän siinä tavallaan onkin kyse. Itse asiassa koko tutkimuksen teko oli oikeasti periaatteessa aika hauskaa ja opin aivan valtavasti sitä tehdessäni. Se kai on tuollaisen tutkimuksen teon tarkoituskin.

Se, miksi meinasin harmaantua ennen aikojani ja saada hermoromahduksen, liittyy näihin tietokoneisiin. Näihin ärsyttäviin, kamaliin, huonosti toimiviin rakkineisiin. Tietokoneemme suorastaan vastusti tutkimukseni syntyä rikkomalla mm. näytön kun avomieheni oli viikon työmatkalla ja kieltäytymällä johonkin erroriin nojaten lähettämästä tutkimustani. Tietokoneen kanssa kamppailu sai minut keksimään paranoidin teorian siitä, miten tietokoneet ovatkin älykkäämpiä kuin luullaankaan, ja niillä on äärimmäisen ilkeä luonne.

Voisin pitää yhtenä oppimiskokemuksena myös sitä, että mitään tällaista ei tule koskaan jättää ihan oikeasti siihen viime tippaan, sillä tietokoneet haistavat sen viime tipan ja sen haistaessaan ne heittäytyvät aivan äärimmäisen hankaliksi. Ei ikinä enää uusiksi tätä. Paitsi ehkä gradun kanssa... Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta onnellinen.