Eilen näimme ensimmäistä kertaa kuukauden vanhan kummityttömme. Kuvan kaunis, totinen pikkuneiti, jolla oli pikimusta peikkotukka ja sumuisen utuiset, ruskehtavat, mietteliäät silmät. Miten joku voikin olla niin pienen ja viisaan näköinen. Niin pikkiriikkiset, pulleat nyrkit... Kuten arvata saattaa, kummitäti ja -setä olivat aivan myytyjä. Niin olivat vanhemmatkin, jotka aivan selvästi olivat haljeta ylpeydestä ja onnesta. Odotan jo innolla niitä aikoja, kun pääsen (toivottavasti) pikkuneidin lastenvahdiksi. Minusta kummius on tosi iso juttu; olkoon vain vaikka kuinka vanhanaikaista ajatella niin. En nyt tarkoita kristillisellä tavalla kummina oloa. Tarkoitan sitä, että lapsi kasvaa tietäen, että hän on tärkeä juuri näille vieraille aikuisille, että näillä ihmisillä on häneen aivan erityinen side. Tottakai kummin täytyy juhlapäivinä ja jouluna hiukan lahjoakin kummilastaan, mutta mielestäni se ei ole kummin tärkein tehtävä. Tärkein tehtävä on olla kiinnostunut lapsesta ja olla mukana hänen elämässään.

Vaikka vauvat ovatkin ihania, en ajatellut aivan heti ruveta hankkimaan omia. Tiedän olevani hyvä lasten kanssa; osaan jutella heille oikealla tavalla, saan heidät innostumaan ja kiinnostumaan asioista. Lapset pitävät minusta. Tällä hetkellä en kuitenkaan ole vielä valmis ottamaan sitä vastuuta, enkä valmis olemaan 100%:sesti, joka päivä, yötä päivää sidottuna toiseen. Ehkä se on jonkinlaista itsekkyyttä, minä tarvitsen itselleni omaa, rauhallista aikaa. Parisuhteessakin. En kestä sitä, jos toinen on liian tarrautuvainen tai riippuvainen minusta. Ylipäätään pelkään elämän paikoilleen jämähtämistä ja liiallista pysyvyyttä. Omistusasuntokin voisi olla minulle liian kahlitseva tai ahdistava. Jotenkin minua viehättää ajatus, että voin halutessani pakata laukkuni ja mennä minne haluan, koska haluan... Matkustaa minne vain. Voin istua aamulla kaikessa rauhassa suuren suuri kahvikupponen kourassa ja vaikka viettää hyvällä omalla tunnolla itsekeskeistä elämää.

Ehkä se olisikin ihan erilaista, ehkä omaa lasta rakastaisi niin paljon, että sitten vasta ymmärtäisi mitä rakkaus on. Ehkä oman lapsen seurasta ei saisi tarpeekseen, eikä enää kaipaisikaan omaa aikaa. Ehkä voisin napata lapsen kantoliinaan, kietoa itseeni ja lähteä silti reissaamaan ympäri maailmaa. Ehkä en ole vielä tajunnut, että minun ikäiseni naisen mielessä (monien ihmisten mielestä) päällimäisenä pitäisi olla lasten hankinta. Ehkä olen naisena jotenkin viallinen, kun haluaisin ehkä mieluummin koiran (tai hevosen, kissan, kanin.. tiikerin..) kuin lapsen. Ehkä minä joskus tulen järkiini ja tajuan, että ihmisen _pitää_ mennä naimisiin, hankkia omistusasunto (tai rakentaa omakotitalo) ja ennen kaikkea hankkia lapsia. Voi olla, että kun luulin, että ilman niitäkin voi olla onnellinen, olin väärässä... Ehkä kuitenkin minä voisin vain olla maailman paras täti, saada lapsista ne kivoimmat puolet ja jättää ne itketyt yöt ja korvatulehduskierteet muille ihmisille?

Ehkä tämä johtuu siitä, että olen kaksonen (ja laskeva härkä ja nouseva skorpioni..). Ehkä tämä menee ohi..?

No, onneksi meillä mieskään ei taida olla valmis moiseen. Pelkään sitä päivää, kun hän ilmoittaa että nyt voisi olla sopiva hetki. Ehkä koskaan ei ole sopiva hetki minulle..? Mitähän sitten mahtaa tapahtua..?!