Olen tässä viime aikoina hieman miettinyt lapsiperheitä ja lasten kasvatusta. Olen kesätyössäni päivittäin ollut lapsiperheiden kanssa tekemisissä ja yhä useampi tuttavapiiristä on viimeaikoina päättänyt multiploitua ja hankkia jälkikasvua, ja näin olen päässyt hieman läheltäkin seuraamaan sitä lapsiperheiden elämää. Aiemmassa blogissani uskaltauduin arvostelemaan huonosti käyttäytyviä lapsia ja heidän vanhempiaan, ja sain heti kimppuuni kasvatuksen ammattilaisten ja kiukkuisten äitien ryöpyn. Sain kuulla, että parhaita neuvomaan lasten kasvatuksessa ovat nimenomaan ne, joilla ei ole omia lapsia jne. Tästäkin huolimatta tartun taas tähän aiheeseen uudelleen tämän kesän kokemuksieni innoittamana. Tässä ennen kuin pääsen vauhtiin, haluan sanoa, että minulla ei ole mitään lapsia vastaan, päinvastoin. Pääsäntöisesti pidän useimmista lapsista; mutta minulla on hampaankolossani muutama asia.

Olen huomannut, että lapsia tapaa olla kahta laatua: kullannuppuja ja riiviöitä. Ehkä moni lapsi osaa olla niitä molempia, mutta ainakin nk. julkisilla paikoilla ne todelliset kullannuput ja riiviöt erottaa kyllä helposti toisistaan. On olemassa aivan ihania, innostuneita lapsia, jotka elävät vahvasti tässä hetkessä kaikesta innostuen, enkä heitä lue kuuluvaksi tähän riiviöiden ryhmään, vaikka he välillä olisivatkin hyvin villejä. On olemassa nimittäin myös lapsia, jotka eivät ihan oikeasti kunnioita ketään, eivät osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja ja joista näkee jo hyvin nuorina, että he ovat potentiaalisia koulukiusaajia. Lapsiryhmässä toimiessaan nämä lapset haluavat aina tulla kuulluiksi ja nähdyiksi, he haluavat aina kommentoida kaikkea, puhua muiden päälle ja vetää omaa showtaan. He eivät jaksa keskittyä minuuttiakaan mihinkään eivätkä anna myöskään muille mahdollisuutta siihen. Usein he ovat myös erittäin näsäviisaita. Töissäni useimmiten myös näiden lasten vanhemmat ovat mukana näissä tilanteissa, ja minua on hämmästyttänyt se, että kaikki vanhemmat eivät millään tavoin puutu jälkikasvunsa erittäin huonoon käytökseen, vaan sitä omaa "kullannuppua" pidetään vain niin hauskana ja huvittavana, vaikka lapsi häiriköisi jatkuvasti koko muuta ryhmää. Vanhemmille ei tule mieleen sanoa, että ei saa etuilla jonossa, aina ei tarvitse kommentoida kaikkea, ei saa puhua muiden päälle eikä saa olla nenäkäs. Jos ryhmää vetävä aikuinen erehtyykin opettamaan tapoja lapsille; eli kertoo, että sisällä on poikien tapana ottaa lippis pois päästä, että jokaisen tulee odottaa omaa vuoroaan, että puhutaan vain yksi kerrallaan eikä keskeytetä muita, ja jos tulee kysyttävää, niin käden voi nostaa pystyyn niin saa suunvuoron, tai että ei saa kiipeillä seinille eikä kaiteille tai juosta ympäriinsä ettei kaadu, vanhemmilta voi saada osakseen erittäin pahoja katseita. Erityisesti jos he huomaavat, että käytöstapojen opetus kohdistuu juuri heidän omiin kullannuppuihinsa.

On myös olemassa vanhempia, jotka tietysti osaavat itse komentaa jälkikasvuaan, en minä väitä että kaikkien nk. riiviölasten vanhemmat olisivat samanlaisia. On olemassa myös täysin päinvastaisia lapsia, joita kutsun tässä nyt kullannupuiksi. He osaavat keskittyä hyvin iästä riippumatta, olipa kyseessä kaksi- tai 10-vuotias lapsi. Heillä on myös kauniit käytöstavat, he osaavat sanoa hyvää päivää, ole hyvä ja kiitos. He eivät yritä koko ajan häiriköidä tai saada vain omaa ääntään kuuluviin ja ottavat myös muut lapset huomioon. Väitänpä, että aika usein silti syy lasten hyvin tai huonosti käyttäytymiseen löytyy vanhemmista. Selvästi jotkut lapset on yksinkertaisesti kasvatettu muita paremmin, sen huomaa nimittäin myös vanhemmista. Läheskään kaikkien riiviöiden vanhemmatkaan eivät osaa selvästi itse käytöstapoja, miten voisikaan siis odottaa sitä heidän lapsiltaan?

Tämä on nyt tällaista lapsettoman kukkahattutädin alun kiukkuista avautumista internetissä. Varmaan tähän joku riiviölapsen vanhempi taas kirjoittaa oman vastineensa: "Kauheaa, että tuollaiset ihmiset ovat lasten kanssa tekemisissä ylipäätään, ja helppoa se on sanoa, kun ei ole omia lapsia.  Teepä ensin itse lapsi ja tule sitten sanomaan, miten niitä pitäisi kasvattaa. Minun lapsellani onkin todettu tällainen käytöshäiriö ja ei voi odottaa, että kaikki lapset osaisivat siis käyttäytyä kauniisti. Aina vanhempia ja erityisesti äitejä syyllistetään kaikesta, tässä taas yksi esimerkki." Säästin teiltä nyt sen vaivan, että joutuisitte kirjoittamaan nuo asiat kommenttiosioon. Olen siis jo ennenkin törmännyt tähän suhtautumistapaan. Ihan ymmärrettäviä asioita tietysti ne käytöshäiriöt tai muut kehityshäiriöt, jotka saattavat käytösongelmia aiheuttaa. Surullista vain on se, että suurimmalla osalla näistä huonosti käyttäytyvistä lapsista tuskin on minkäänasteista häiriötä.

Näille ihmisille totean vain, että en olekaan tässä tarjoamassa mitään kasvatuskeinoja teille, sanonpahan vain, että ottaa ihan oikeasti päähän välillä kun näitä riiviöitä vanhempineen joutuu paimentamaan päivästä toiseen, ja he vievät usein ilon yhdessä tekemisestä ja uuden oppimisesta kaikilta muiltakin, kun ryhmää vetävän aikuisen kaikki aika ja energia menee yhden näsäviisaan riiviön paimentamiseen. Tässä ei nyt ole kyse siitä, ettenkö saisi myös näitä riiviöitä kuriin ja nuhteeseen, minä saan kyllä heidätkin ojennukseen. Se ei kuitenkaan estä sitä, etteikö se ottaisi päähän, että jotakin lasta täytyy erityisesti koko ajan komentaa ja huomioida; se ei ole minusta reilua edes muita lapsia kohtaan. Ottakaapa siis asiaksenne huolehtia itse lastenne käytös- ja tapakasvatuksesta, ettei muiden ihmisten tarvitse, ja älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan loukkaantuko siitä, jos joku muu sitten koittaa heitä ojentaa.

Huh, tulihan sanottua.