Viikonloppuna tuli oltua serkun häissä, vanhempieni luona sekä siskon perheen luona. Vaikka toisaalta aina kaipaankin kotiin ja ikävöin perheen jäseniäni, joka vierailun jälkeen kaipaan hetken hengähdystaukoa ja tilaa itselleni. Perheeni on minusta ikään kuin Serranon perheen suomalainen vastine, ainakin mitä tulee draaman tajuun, meteliin ja säätämiseen.

Serkun häät olivat omalla tavallaan ihan kivat ja kauniit, vaikka ne edustivatkin aika hyvin perinteisiä häitä. Löytyi typeriä leikkejä, häävieraiden osallistumista edellyttäviä ohjelmanumeroita, morsiamen ryöstöä, laulavia ja soittavia pikkulapsia, hääkimpun heittoa ja sukkanauhan kiskomista hampailla.

Valehtelematta ainakin 20, hyvä ettei 30 alle kouluikäistä lasta oli myös kemuissa mukana ja luojan kiitos heille oli järjestetty oma leikkihuone, jossa sai riehua patjoilla, leikkiä leluilla ja katsella Peter Pania nauhalta. Siitä huolimatta suurin osa lapsista juoksenteli pitkin ja poikin juhlatilaa salaman nopeudella; aina jos paikaltaan lähti jonnekin piti vähän katsella alaviistoon ettei vain tallo korkokengillä ketään pikkuista. Sivusta pienten lapsiperheiden elämää seuranneena en voi kuin ihmetellä sitä, miten kärsivällisesti vanhemmat sietävät, suvaitsevat ja jaksavat. Pitää juosta pienten pellavapäiden perässä, kieltää heitä keikkumasta tuolilla ja kilisyttelemästä ruokailuvälineitä, varottava ettei pienokainen tipu portaissa, kiipeä kaiteelle, tiputa kukkalaitteita, polta sormiaan tuikkulyhdyissä, täytyy koittaa erottaa tappelevia sisaruksia, lohdutella, pitää sylissä, keksiä tekemistä... Lista on aivan loputon.

Eniten minua ihmetyttää se, miten ihmeessä pienten lasten vanhemmat jaksavat jatkuvasti antaa kaiken huomionsa ja keskittymiskykynsä jälkikasvulleen. Mitä enemmän seuraan lapsiperheitä sivusta, sitä enemmän epäröin sitä, mahtaisiko minusta koskaan olla siihen touhuun. Pienen lapsen kanssa pitäisi lopettaa se haaveilu ja unelmointi, mitä nyt rakastan ylitse kaiken ja tulla kolinalla takaisin maan pinnalle. Jaksaisinko tosiaan keskittyä aina johonkin toiseen, pistää jonkun toisen aina kaikessa etusijalle? Viitsisinkö olla riittävän kärsivällinen? Mahtaisinko ylipäätään olla lainkaan sopiva kenenkään vanhemmaksi? Ilmeisesti vanhemmuus on silti jotain aivan mielettömän ihanaa ja upeaa, koska suurin osa ihmisistä kuitenkin ilmeisesti päättää jossain vaiheessa lisääntyä.

Eniten minua ärsyttivät ne typerät hyväntahtoisen hölmöt ja pakolliset kyselyt, että koska meidän häitä sitten vietetään tai koskas meille alkaa jälkikasvua siunaantua. Välillä tulee hiukan sellainen olo kuin neliskulmaisella palikalla, jota tungetaan pyöreään reikään. Onko se oikeasti niin vaikeaa ihmisten uskoa, että ei sitä välttämättä tarvitse olla naimisissa ollakseen suhteessaan tosissaan tai rakastaakseen yli kaiken? Ilmeisesti vieläkin kuvitellaan, että avoliitto on jotenkin avoimempaa, vähemmän sitoutunutta ja kevytkenkäisempää toimintaa kuin avioliitto. Se on kyllä minusta kukkua. Ainoat välittömät vaikutukset, joita minä näen avioliitolla olevan meidän suhteeseemme, on sen mukanaan tuoma juridinen turva omaisuuskysymyksissä. Jo yksin häät ovat kerta kaikkiaan omituinen ilmiö minusta ylipäätään, en oikein vielä ole ymmärtänyt ideaa sen hössötyksen ympärillä. Suoraan sanottuna olen alkanut allergisoitua koko häiden konseptiolle ja kaikelle, mitä siitä ensimmäisenä tulee mieleen. Onko ihmisen myöskään pakko hankkia ollenkaan lapsia, jos ei kerran siltä tunnu? Miksi oletetaan, että kaikki haluavat hankkia lapsia; ja että lapsettomat olisivat jotenkin sen onnettomampia? Onko ihminen kokonainen vasta, kun on naimisissa, lapset, omakotitalo, auto, mökki (ja lainaa koko loppuelämäksi)? Miksi kaikkien pitäisi ylipäätään elää elämänsä saman kaavan mukaan.

Tämän kirjoituksen jälkeen tuskin kenellekään tulee täysin yllätyksenä, että en mennyt tavoittelemaan hääkimppua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli näkemäni uni vanhempieni talossa, jota voisi kai leikkimielisesti kutsua myös Henkien taloksi, sillä niin paljon omituisia unia ja jopa enneunia sen katon alla on nähty. Unessa näin nukkuvani siinä levitettävällä sohvalla, missä todellisuudessakin nukuin. Heräsin aivan normaalisti ja kuulin, miten vanhempieni koira tassutteli huoneeseen ja loikkasi viereeni sohvalle. Se katsoi minua suurilla ruskeilla spanielinsilmillään ja vaati suurella etutassun läimäyksellä rapsutuksia. Silittelin sen silkkistä, lämmintä turkkia ja halailin sitä, koira puolestaan nuoli kättäni. Yhtäkkiä heräsin ja ihmettelin, minne koira katosi. Olin hetken hieman ymmälläni, kunnes muistin, että koirahan on kuollut jo kuusi vuotta sitten. Pitäkää vain taikauskoisena hörhönä, mutta luulen että tämäkin oli enneuni. Se saattoi kertoa siitä, että vanhempieni nykyinen koira ei ehkä enää elä kovin kauan. Se on jo hyvin vanha, pieni ja musta charmantisti harmaantunut koiraherra, joka on sitten viime kesän menettänyt näkönsä ja kävelee jo seiniä ja välillä huonekaluja päin. Toivoisin ettei näkemäni uni ollut enneuni, mutta kyllä se varmaan oli, sillä se oli niin elävä ja omituinen uni. Lemmikeissä on se huono puoli, että ne eivät koskaan elä kauhean pitkään ja niistä luopuminen on niin surullista.