Kaupunkitila on minusta hirvittävän kiehtova moneltakin kantilta. Ensinnäkin on mielenkiintoista, kuka "omistaa" ja hallinnoi kaupunkitilaa. Omistavatko Turkulaiset esimerkiksi Turun enemmän kuin muualta tänne muuttaneet? Kaupunkitila on toisaalta julkista, mutta toisaalta jokainen rakennus voi olla jonkun yksityisesti omistama, ja sille yksityiselle omistajalle ei ole yhtä yhdentekeviä hänen vanhan jugend-talonsa seinää "koristavat" graffiti-töherrökset, kuin esimerkiksi satunnaiselle ohikulkijalle, joka tuskin huomaa niitä. Ihmiset kulkevat usein kaupunkitilassa niin omiin ajatuksiinsa uppoutuneina, että saattaa mennä vaikka kuinka kauan, ennen kuin kiinnittää vaikkapa johonkin tiettyyn rakennukseen huomiota. Ainakin Turussa olennaisesti kaupunkikuvaan kuuluvat myöskin tietyöt ja joenvarren aukirepimiset, jotka rumentavat miljöötä todella merkittävästi. Miljöötä ja kaupunkitilaa ei sinänsä kai mikään taho täysin omista, mutta tavallaan se kuuluu kaikille.

Tuttu ja turvallinen kaupunkitila saattaa välillä näyttäytyä myös hyvin turvattomana ja pelottavana. Esimerkiksi viime talvena kun eräs opiskelijapoika katosi, Turun Yo-kylän yllä pörräsivät herkeämättä tuntikausia suuret rannikkovartioston pelastushelikopterit. Ensimmäisenä tuli mieleen, että joku pikkulapsi tai vanhus on kateissa, ja toisena tuli mieleen että mahtaako Kakolasta olla joku vanki karkuteillä. Tuo viimeinen vaihtoehto pisti sulkemaan parvekkeenoven hyvin äkkiä. Erityisesti öiseen aikaan kaupunkitila saattaa muuttua hyvinkin turvattomaksi paikaksi erityisesti naisille. Kyllähän miehilläkin on tietysti se vaara, että joku esimerkiksi yhtäkkiä hyökkää kimppuun tai lyö tai jotain muuta yhtä käsittämätöntä, mutta naisella on lisäksi olemassa seksuaalisen väkivalllan uhka. Yleensä tuttukin kaupunkitila muuttuu öiseen aikaan niin arvaamattomaksi, että pimeällä yksin (ainakaan jalkaisin) liikkumista kannattaa monesti harkita.

Itse kohtasin tänään epämiellyttävän hetken aamutuimaan, kun pyöräilin töihin. Kun lähdin fillarilla kotitalon pihasta, ohimenevällä tiellä pyöräili ulkolainen mies. Hän kääntyi katsomaan minua ja tuijotuksesta ei meinannut tulla loppua. Minä lähdin ajamaan samaa tietä pyörällä ja kas kummaa, mies huomasi sen ja pysähtyi ja ajoi rinnalleni. Seurasi englanninkielistä tungettelevaa utelua: mikä on nimeni, missä asun, minne olen menossa, voinko antaa puhelinnumeroni jne. Yritin olla vastaamatta mihinkään kysymyksistä ja kerroin vain, että en ole kiinnostunut. Mies oli sinnikäs ja jatkoi piinaamistani. Valehtelin, että minulla on aviomies ja haluan olla rauhassa. Sekään ei auttanut. Itse asiassa iski aika turvaton tunne, kun aamusta täällä kaupunginosassa on nimittäin hyvin hiljaista ja tienvarsilla on paljonkin pusikoita minne mies olisi voinut halutessaan minut tuupata. Sanomattakin on selvää, että jatkuvasti kiihdytin pyörällä vauhtia mutta mies vain pysyi perässä. Lopulta huusin hänelle, että jos hän ei jätä minua rauhaan niin soitan poliisille ja lähdin polkemaan niin kovaa kuin vain ikinä pystyin. Lähdin polkemaan itseasiassa aivan toiseen suuntaan kuin minne tavallinen työmatkani olisi vienyt. Harhautuksen vuoksi lähdin nimittäin tekemään hieman ekstralenkkiä yliopistoalueen kautta. Mies onneksi luovutti ja jäi näköpiiristäni, mutta tämän kaiken seurauksena minä saavuin työpaikalle viitisen minuuttia myöhässä ja hikisenä puuskuttaen. Ihminen pystyy muuten aikamoisiin urheilusuorituksiin silloin, kun kokee olevansa uhattuna...

Että tälläistä tänään. Tuo on muuten ihan arkipäivää täällä Turussa ainakin, aikoinaan kun olin töissä asiakaspalvelutehtävissä paikassa, jossa kävi asiakkaina päivittäin jugoslaaveja, heistä eräs myös odotteli iltaisin että suljemme paikan ja koitti kävellen ja autolla seurailla minne olen menossa. Siinä ei sitten auttanut kuin puolijuoksu ja eksytys liikekeskusten läpi. Samaisella työpaikalla sattui muutaman kerran, että joku näistä slaaveista jopa tunki työntekijöiden taukotilaan ja kerran kun olin laskemassa kassaa joku tuli takaapäin kourimaan. Minusta on naurettavaa, että sitä joutuu kokemaan tuollaista ei-toivottua ahdistelua ja seuraamista jopa ihan keskellä päivää ja jopa oman kotinsa läheisyydessä. Tässä on sinänsä mielenkiintoista se, että toki osaan itseäni puolustaa jos jokin tarve tulisi, mutta se ei poista sitä pelon tunnetta. Suoraan sanottuna inhoan tuon tyyppisiä miehiä, jotka eivät usko ihan vähällä, vaan tuppautuvat seuraan edellä kuvatun kaltaisilla tavoilla. Tämä on oikeasti monille muillekin naisille ihan arkipäivää. Eräs ystäväni kertoi eilen, että hänen kesätyöpaikassaan joku vakioasiakas oli käynyt hänen takapuoleensa kiinni tuosta vain yllättäin.

En minäkään rupea ahdistelemaan kadulla tai työpaikallani tapaamiani hyvännäköisiä miehiä, hyvänen aika. Mikä oikeus miehillä on käyttäytyä tuolla tavoin?