Nyt sai luvan riittää. En edes muista miten kauan näitä unettomia öitä on jo ollut. Uni ei vain kerta kaikkiaan taas tule, ei vaikka mitä tekisin. "Tuut vaan nukkumaan, oot hiljaa ja silmät kiini ja kyllä se uni sieltä tulee", väittää mies. Mutta kun se ei vain tule. Voin pyöriä sängyssä vaikka viisi tuntia, eikä se mitään auta. Olen hiljaa, silmät kiinni, rentoutan lihakset, keskeytän ajatukset... Ei auta. Mikään ei auta. Helppohan miehen on puhua, hän pystyy nukahtamaan aina kun haluaa ja mies ottaakin pieniä unia yleensä pitkin päivää. On se hyvä, että edes toinen meistä saa nukuttua. Ehkä hän nukkuu minunkin puolestani. Mies on kuitenkin valittanut, että minä häiritsen hänenkin untaan. Ensin hän vaatii tulemaan viereensä nukkumaan, ja sitten hän kitisee siitä, että minä pyörin. Tästä syystä olen luovuttanut nukkumaanmenoyritykset. Olen luovuttanut. Istun koneella, luen, katson televisiosta viimeisetkin ohjelmat, teen kaikkea mahdollista niin kauan, että kertakaikkiaan on ihan pakko mennä nukkumaan. Pelottavinta on se, että periaatteessa mitään sellaista pakonomaista väsymystä (simahtamista) ei minulle koskaan edes tule. Voisin vain valvoa, valvoa, valvoa... Ja silti olen samalla jotenkin oudon väsynyt tai sekava. Sellaiset, jotka eivät ole koskaan kärsineet unettomuudesta, eivät voi ymmärtää aivan oikeasti, millaista piinaa se on. Siihen eivät tosiaankaan auta mitkään lässytykset, että kyllä se sieltä tulee. Ja ne jotka luulevat, että kirjan lukeminen auttaisi, voivat sulkea suunsa. Kirja tulee luettua kyllä kannesta kanteen, eikä se uni silti tule.

Useimmiten saan unen joskus viiden-kuuden aikaan aamuyöstä, jos silloinkaan. Yleensä herään siinä kello 10 aikaan vastapainoksi. Välillä maailmankirjat menevät sekaisin ja unta riittääkin vaikka kello kahteen päivällä, enkä herää edes herätyskelloihin. Silloin tulee huono omatunto, koko päivä on mennyt hukkaan, ihan piloille, aurinko laskee jo kun minä herään. Unet ovat pitkään olleet aivan absurdeja ja sekavia, jos nyt ylipäätään muistan niitä nähneeni. Aika usein olen unessani keskustellut esimerkiksi miehen kanssa jostain niin arkipäiväisestä ja tavallisesta, että se tuntuu aivan todelta. Seuraavana päivänä kysyn, ollaanko me joskus puhuttu miehen kanssa asiasta tai onko hän tosiaankin sitä mieltä, ja hän hölmistyneenä kertoo, että eihän me olla sellaisesta edes koskaan puhuttu. Pitäisiköhän tästä huolestua? Alkavatko unimaailma ja valvemaailma sekoittua? Tiedänkö enää kohta, koska olen hereillä ja koska näen unta..? Pelottavaa.

En juo, en polta, en mielestäni ole tällä hetkellä erityisen masentunut, en käytä huumeita, en yleensä juo edes kahvia. Mielestäni en ole edes hullu. Mistä helvetistä tämä tällainen johtuu? Nyt meni hermot!!! Aika ei nimittäin koskaan ole niin pitkä kuin yön pitkinä, matelevina tunteina. Kun on kuin olisi tulitikut pitämässä luomia auki, vaikak tietää, että pitäisi nukkua. Ensi viikolla on tosi monia juttuja, jotka pitäisi tehdä jo aamusta ja paikkoja, joissa pitäisi olla skarppina ja levänneenä jo aamusta. Voi sitä stressin määrää, kun tietää jo etukäteen että joutuu menemään parin tunnin unilla esimerkiksi töihin.

Tämä ei ihan oikeasti enää naurata. Aa tuuti lulla, anna unen tulla...