Jos olette joskus kuulleet Murphyn laista, voin todistaa että kyseinen laki pitää paikkansa. Tämä viikko on ollu minulle helvetillisempi kuin moni viikko vuosiin. Olen tässä yhden viikon aikana onnistunut mokailemaan enemmän aikataulujeni suhteen töissä kuin koskaan koko elämäni aikana. Joku jossain ylhäällä tai alhaalla tai ehkä vain kieroutunut maailmankaikkeus haluaa tehdä minulle kiusaa oikein olan takaa. Tässä vaiheessa viikkoa en enää tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, koska en ole pessimisti niin valitsen nauramisen. Ei kai tässä muutakaan voi enää tehdä, kaikki mitä olen joskus pelännyt mokaavani töiden suhteen on jo tapahtunut joten minulla ei enää ole mitään hävittävää. Hähäää, maailmankaikkeus, et voi enää viedä minulta mitään ja haista sinäkin ite, herra Murphy!

Kaikessa on viime kädessä kyse joko minun omasta huolimattomuudestani tai sitten siitä, että on tarkoitettu että näin tapahtuu ja minun olisi tarkoitus oppia tästä jotakin. Viimeisessä tapauksessa esitän protestin; ei tarvitse pistää koko elämääni sekaisin, että minäkin taulapää voisin jotain tässä elämässä oppia. Vähempikin riittäisi. Jos kyse on omasta mokailustani, en voi muuta sanoa kuin että en tunne enää itseäni enkä käsitä miten näin on voinut päästä käymään. Minulla on yleensä saksalainen täsmällisyys ja tehokkuuteni ja työmoraalini on samaa luokkaa kuin japanilaisilla. Olen järjetön perfektionisti ja ylisuoriutuja ja nyt yhtäkkiä olen viikon aikana sössinyt niin pahasti.

Ei voi muuta sanoa, kuin että perfektionistillekin tekee välillä oikein hyvää mokata oikein pahasti ja ihan oikeasti aion oppia tästä kaikesta jotakin. Olen tämän myötä sitäpaitsi päässyt perfektionismin alkulähteille; kaikessa siinä on kyse siitä että pelkää pohjimmiltaan olevansa huono tai ainakin ettei ole hyvä, ja siksi yrittää olla paras kaikessa mihin ryhtyy että voisi tuntea olevansa hyvä. Olen syväanalysoinut itseni ja freudilaisittain tuttuun tapaan kaikki juontaa taas kerran juurensa äitiin, joka vaatii täydellisyyttä koulusuorituksisssa ja kaikessa mitä tytär tekee. Kun soppaan lisätään vielä kilpaurheilulaji ja siihen äärimmäisen tiukka ja perfektionistinen valmentaja, on perfektionismin siemen väistämättä kylvetty nuoren neidon mieleen ja soppa on valmis hämmennettäväksi ja kärsittäväksi. Kerran ollessani psykologisissa soveltuvuuskokeissa ja kuullessani sen tuloksia eräs psykologi kysyi minulta, onko minulla poikakaveria ja kun vastasin, että on, hän sanoi olevansa yllättynyt, sillä niin perfektionistisella ihmiselle kuin minä kuulemma harvoin kelpaa kukaan. Näin ei kuitenkaan onneksi ole vieläkään asian laita. Perfektionismini liittyy nimittäin vain ja ainoastaan minuun itseeni ja minun tekemisiini.

Että näin, herra Murphy voi minun puolestani poistua samasta ovesta ulos kuin mistä tulikin meille ja pysyä poissa tästä eteen päin. Huhhahhei ja rommia pullo, tässä minä kippaan siideriä vaikka pitäisi tehdä koulujuttuja. Huomenna täytyy palauttaa maailman typerin oppimispäiväkirja ja essee, jotka ovat vielä aivan kesken (essee tekemättä), mutta minäpä tuunaan ne huippukuntoonsa nyt pienessä hiprakassa. Mitä silläkään on enää väliä.